Monnarilla. Tietysti.
Petri Kaukolla on siviilityöhönsä liittyvä tapaaminen Synergia-areenaksi nimetyllä Jyväskylän jäähallilla maanantaina kello 12.30, joten viereinen Monitoimitalo on logistisestikin oivallinen paikka haastattelulle.
Mutta ei Kaukoa, 37, voisi missään muualla haastatella ja kuvata. Kaukon syntymävuonna 1979 valmistunut ”Monnari” on Kaukolle toinen koti. Enemmänkin.
Ennen keskiviikon välierää Kauko on pelannut Salibandyliigassa 501 runkosarjan ja 103 pudotuspelien ottelua, plus jokusen karsintapelin – jokaikisen Happeen hirvipaidassa. Eli hän on pelkästään liigaurallaan pelannut Monnarilla noin 310 ottelua.
Jos lasketaan jokaisesta Kaukon 19:stä liigakaudesta kesäkuukaudet pois, vuoteen jää 40 viikkoa, joista jokaisena Happee on harjoitellut Monnarilla keskimäärin kolmesti viikossa. Se tekee 120 harjoitusta vuodessa, eli päästään noin 2300 harjoituskertaan syksystä 1998 tähän päivään.
Jos harjoitusten yhteydessä Monnarilla on vierähtänyt kolme tuntia kerralla ja pelien yhteydessä viisi, Kauko olisi ollut Monnarilla pelkästään Happeen edustusjoukkueen tapahtumissa pyöreästi 8500 tuntia. Eli suunnilleen vuoden (8760 tuntia) yhtäjaksoisesti. Ja todennäköisesti nämä lukemat ovat alakanttiin.
– Pari kertaa on tullut käytyä, Kauko hymähtää.
Vain joukkueen menestys motivoi
Ollaan siis melko kirjaimellisesti kapteeni Kaukon valtakunnassa. Mutta nyt hetki on täysin erilainen kuin ne, joiden takia Kauko on Monnarilla tuhannet tuntinsa viettänyt. Täysin erilainen kuin esimerkiksi 18 tuntia aiemmin.
Sunnuntai-iltana yli tuhat ihmistä meuhkasi katsomossa, kun Kauko kyyristyi ties monennenkosadannen kerran aloitukseen, jonka jälkeen seuraavan puoli minuuttia Hirviteatterin yleisö taputti seisaaltaan. Monnarilla on Happeen peleissä vuosien saatossa koettu maagisia hetkiä, mutta tällä kertaa magia loppui kotijoukkueen osalta lyhyeen. Kun yleisö oli vasta istunut takaisin penkeilleen, Classic iski maalin, ja viiden minuutin kohdalla toisen. Tamperelaiset hakivat Monnarilta toisen välierävoiton tylyin lukemin 2-8.
– Ollaan pelattu kaksi peliä suoraan sanoen ihan päin persettä. Olemme olleet joka osa-alueella niin huonoja, niin paljon perässä, ettei ole ollut mitään mahdollisuuksiakaan voittaa, Kauko sanoo suoraan.
Maanantaiaamun Keskisuomalaisessa urheilusivujen pääkuvassa huomio on kiinnittynyt Kaukoon, joka päästetyn maalin jälkeen huitaisee raivoissaan mailallaan – johonkin, kaiketi ilmaan.
– Siinä kuvassa olin tosi edukseni. Kaiken lisäksi serkkupoika oli ottanut sen kuvan. Pitääpä oikein kiittää, Kauko tuumaa itseäänkin soimaten.
Nyt kauniisti sanoen vähintään ikäisiltään näyttäviltä Monnarin seiniltä eivät kaiu Happee-huudot, katsomot ovat typötyhjät. Paljon nähneellä parketilla lojuu symbolisesti yksi salibandypallo. Katonrajassa, rujosti koripallotelineisiin kiinnitettynä, ”komeilee” punamusta viiri.
Suomen mestari 2014. Kahteen sanaan ja yhteen lukuun tiivistyy se, miksi Kauko on viettänyt vähintään vuoden päivät ja tunnit tässä ikäisessään salissa.
– Se, ja ainoastaan se, että on mahdollisuus voittaa jotain joukkueena, on minulle se juttu. Henkilökohtaisia tavoitteita minulla ei ole, ei tarvitse miettiä maajoukkuetta tai vastaavia. Ne mahdollisuudet ovat kohtaltani menneet.
– Jos nykyään taistelisimme säilymisestä, mistä motivaatio löytyisi? Ei, ihan varmasti sitä ei löytyisi. Nyt eletään sillä ja sille, että joukkue ja seura menestyvät, Kauko puntaroi.
Läpi tulen ja jään minä tulen ja jään
Niin, nykyään on toisin. Ihmisen muisti tuppaa olemaan niin lyhyt, että se pitää Happeeta jo Salibandyliigan kestomenestyjänä, yhtenä ”suurista”. Aika ajoin joku mainitsee Happeen yhteydessä jopa yliampuvan sanan ”dynastia”.
Sitä tikulla silmään, mutta kun puhutaan 19 kauden Happee-veteraanista, on niitä vanhojakin muisteltava. Sen jälkeen, kun maailman paras Happee-kasvatti Mika Kohonen kaudella 2004-05 johdatti jyväskyläläiset hopealle, Happee kynti pitkään.
– Seuraavalla kaudella jäimme viimeisiksi, mutta liigan laajentamisen ansiosta emme pudonneet suoraan, vaan karsimme liigapaikasta.
Kahtena seuraavana kautena Happeen sijoitukset 14 joukkueen runkosarjassa olivat 12. ja 13., ja näinäkin keväinä joukkue säilyi karsintojen kautta.
– Useana keväänä niitä karsintoja pelattiin, mutta niissä meillä ei koskaan ollut mitään hätää, Kauko muistelee.
Seuraavina kolmena kautena sarjapaikka säilyi suoraan, mutta pudotuspeleissä Happee kävi vain keväällä 2010 häviämässä puolivälieräsarjan SSV:lle 0-3. Kaudella 2011-12 Happee ylsi runkosarjan 7. sijalta jo pronssiotteluun, jonka hävisi. 2012-13 Happee monien hämmästykseksi pyyhkäisi runkosarjan voittoon, mutta kausi päättyi jälleen pronssiottelun tappioon.
Ja kaikki nämä vuodet Happeen paitaa numero 10 kantoi Petri Kauko – sisimmässään ylpeänä, vaikka ulospäin ylpeilyn aihetta ei liiemmin ollut.
Olisi Kauko muuallekin päässyt, kaukomaillekin ehkä, muttei halunnut.
– On tuntunut aina hyvältä olla täällä. Tässä on se toinenkin puoli, kun tämä ei ole ammattilaisurheilua. Lajissa ei liiku niin isoja rahoja, että Suomessa kannattaisi rahan perässä lähteä mihinkään. Ei vaan ole ollut tarvetta eikä halua vaihtaa seuraa.
– Jossakin vaiheessa kysyttiin monena vuotena useastakin seurasta, josko vaihtaisin maisemaa. Varsinkin silloin, kun meni huonosti, olisi ollut mahdollista käydä muualla ja saada uusia kokemuksia. Mutta jostakin syystä, jota en oikein itsekään tiedä, olen aina päätynyt jäämään. Aina oli kova usko, että täältä vielä noustaan, Kauko kertoo.
Ja niin tapahtui. Kauko näkee muutoksen siemenen itäneen siellä missä pitääkin, vahvassa juniorityössä.
– Kun A-juniorien kultaisesta sukupolvesta, neljä peräkäistä mestaruutta voittaneesta joukkueesta, alkoi nousta pelaajia liigajoukkueeseen ja vieläpä ottaa roolia, aloimme taas taistella pudotuspelipaikasta. Se oli iso asia koko seuralle, että omista junioreista löytyi vahva runko. Moni niistä pelaajista on tässä liigajoukkueessa, ja maailmallakin on muutama sen junnuporukan pelaaja, Kauko miettii.
Nyt Happee on kuudetta vuotta peräjälkeen välierissä.
– Tosin käyrä on vähän väärään suuntaan, kun viime vuosina on tullut kulta, hopea ja pronssi, Kauko sanoo.
– Mutta näinä vuosina ei ole tarvinnut miettiäkään muualle lähtemistä. Valinta on ollut tosi helppo, kun on ollut mahdollisuus menestyä rakkaassa seurassa.
Hän arvelee vaikeiden vuosien syventäneen suhdetta seuraan entisestään.
– Kun on taisteltu yhdessä seuran elämästä ja kuolemasta, ja on selvitty tosi heikoista vuosista, on se varmasti vahvistanut suhdetta. Nekin ovat olleet omalla tavallaan hienoja hetkiä.
– Ja kun alkoi näyttää siltä, että homma Happeessa kehittyy hyvää vauhtia, omakin panostukseni ja suhtautumiseni lajiin muuttui aika lailla. Kun huomasin, että tekemällä enemmän hommia joukkueella ja itselläni on mahdollisuus menestyä, aloin suhtautua kaikkeen tekemiseen paljon ammattimaisemmin.
Sattuma tai ei, samoihin aikoihin Kaukon vastuu joukkuessa kasvoi. Kun Mikko Lehto, Happeen nykyinen apu- ja tuleva päävalmentaja, joutui jättämään kauden 2010-11 kesken, Kaukosta tuli joukkueen kapteeni. Nykyään hänestä käytetään jo paljonpuhuvaa termiä ”kapteenien kapteeni”.
– Luulen, että se viittaa historiaani seurassa. Siihen, että olen aina ollut Happeessa.
Taakka oli katkaista miehen
Kun Petri Kauko puhuu ”rakkaasta” seurasta, luonnehdinnassa ei ole tippaakaan liioittelua. Jos Monnari on hänelle toinen koti, Happee on miehen toinen perhe. Välillä enemmänkin. Tällä kaudella Kauko on toiminut myös Happeen liigajoukkueen toiminnanjohtajana, eikä kokonaisyhtälö ole ollut perheellisen miehen kannalta aivan ideaali.
– Kyllä elämä on aika lailla Happeeta vaan. Siinä valitettavasti perhekin kärsii välillä. Toisaalta perhekin on tässä vahvasti mukana. He ovat hallilla joka pelissä, ja Happee on eräänlainen elämäntapa koko perheelle, 10- ja 1,5-vuotiaiden tyttöjen isä kertoo.
Nyt Kauko myöntää, että syksyllä kuorma oli käydä raskaammaksi kuin hartiat jaksoivat kantaa. Oli uusi vaativa työ, peli ei kulkenut, seuran kassasta sai etsiä kolikoita – Happee oli mielessä päivin ja öin.
– Asiat lähtivät kertautumaan. Toiminnanjohtajan työssä tuli hirveästi uutta asiaa, paljon mietittävää. Aamulla kun heräsi puoli seitsemältä, ensimmäisenä oli mielessä, että ai niin, tämä ja tämäkin piti tehdä. Sitten päivän työt seurassa, illalla treenit, ja niiden jälkeen saattoi olla odottamassa viisi sähköpostia ja puhelua seuran asioihin liittyen.
– Ja raha on taas ollut tiukassa. Kun on itse vastuussa myynnistä ja rahankeruusta, alkaa ajatella sellaista, mikä ei ole pelaajalle tavallista. Esimerkiksi ennen peliä alkulämmittelyssä saatoin katsella katsomoa ja miettiä, että miksi ei ole vielä tullut enempää yleisöä. Eli tuli ihan hölmöjä ajatuksia. Eihän se ole ihan paras valmistautuminen peliin.
Oliko Kaukon tuntema suuri paine sitten osasyy vai osa seurausta, mutta syksyllä Happeen peli tökki pahasti.
– Pelillisesti olen jo monta vuotta kantanut joukkueesta suurta vastuuta, ja elän vahvasti pelin kautta. Peli vaikuttaa fiiliksiini tosi paljon, ja kun sekään ei kulkenut, alkoi tuntua, että pää hajoaa.
– Ja kun Happee häviää, nimi Petri Kauko vaan tulee aika usein esiin. Tavallaan niistä jutuista ei pitäisi välittää, mutta kyllä siinä alkaa miettiä, olenko tehnyt asioita oikein vai ihan hölmösti. Ja kun tulee aina välillä hermoiltua tuolla kentälläkin, siitä saa aina kuulla, Kauko huokaa.
Jälkikäteen ajatellen Kauko on ollut syksyllä lähellä loppuunpalamista tai ainakin vakavaa stressitilaa. Kroppakin alkoi jo laittaa hanttiin.
– Varsinkin syksyllä oli tunne, ettei ole mitään terävyyttä kropassa. Päästähän se kaikki on kiinni. Vaikka kuinka yrität, et onnistu, ja tulee sellainen tuska, jota on vähän vaikea kuvailla. Menin kentällä eräänlaisessa sumussa, Kauko kertoo.
– Synkimipinä aikoina mietin, että eikö tässä meinaa enää pärjätä, tai olenko tehnyt asioita kesällä huonosti. Mietin, että nytkö se tulee; nytkö olen oikeasti liian vanha.
Vaikeimmilla hetkillä Kauko kävi pitkiä ja perusteellisia keskusteluja joukkueen varakapteenin ja toisen henkisen johtajan Jaska Kuneliuksen kanssa. Kauko kertoo Kuneliuksen saaneen hänet ymmärtämään ja uskomaan, että rattaat pyörivät, vaikkei Kauko ole niistä jokaisen pyörimistä itse varmistamassa.
– Ne olivat hyviä ja tärkeitä keskusteluja. Jaska puhui, että ei näistä hommista liikaa kannata stressiä kantaa. Jossain vaiheessa, en edes tiedostanut milloin, tilanne alkoi helpottaa. Onhan tässä omat paineensa edelleen, mutta hiljalleen alkoi tulla luottavaisempi fiilis.
Kova halu isolle estradille
Runkosarjan loppua kohden Kauko, hänen ketjunsa (laidoilla Juuso Heikkinen ja Veli-Matti Hynynen) ja koko Happee alkoivat löytää viime kausilta tutun tenhon. Siinä ohessa Kauko ehti saada täyteen 500 runkosarjan ottelua ja 600 tehopistettä. Puolivälierissä TPS:aa vastaan tuli täyteen 100 pudotuspeliä.
– Nyt kun vielä pelaa, ne ovat vain lukuja, vaikka toki hienoja rajapyykkejä. Ehkä enemmänkin uran jälkeen voi muistella, että aika monta peliä on tullut pelattua. Ja vielä kaikki Happeen paidassa.
Juuri nyt Kaukon ajatukset ovat tiukasti keskiviikossa, sitten lauantaissa, sitten… seuraavassa pelissä. Kaukon suunnitelmissa on, että välieräsarja venyy ainakin kuuteen otteluun, ja välierien jälkeen olisi tarkoitus pelata Superfinaalissa.
Se olisi ensimmänen kerta, kun yli 600 ottelun konkari pelaisi ns. isolla kirkolla ja kirkkaissa valoissa.
– 2005 finaaleissa haimme ainoan voittomme Helsingin jäähallista. Mutta minulle The Ottelu on, tottakai, 2014 Jyväskylän jäähallissa pelattu ratkaiseva finaali. Halli täynnä, kauhea meteli ja vielä mestaruus, Kauko palaa kolmen vuoden takaiseen uransa huippuhetkeen.
Polte päästä vielä esiintymään isolle estradille on kova.
– Tietysti. Kun kauteen lähdettiin, henkilökohtaisesti minulla ei ollut muita päämääriä kuin pelata Superfinaalissa 22. päivä huhtikuuta. Ja se on tavoite edelleen, vaikka välierät ovat lähteneet käyntiin näin. Kaikkemme temme sen eteen, että siellä ollaan.
Kuten Kauko jo aiemmin myönsi, Happee ei ole kummassakaan välierässä päässyt edes kamppailemaan voitosta. Classic on tietyllä tapaa yllättänyt Happeen hirvipaitojen ”omalla” pelillä. Pallonhallinnasta tunnettu Classic on välierissä puhkonut Happeen viisikkoa nopeilla hyökkäyksillä, ja samaan aikaan Happee on jäänyt telineisiin.
– Kääntöpelaaminen on ollut meiltä ihan hukassa. Emme ole saaneet montakaan vastaiskua per peli. Vaikka yleensä me olemme tunnettuja siitä, että menemme lujaa päästä päähän ja saamme vastaiskuja, joista teemme maalit. Classic taas on kääntänyt peliä tosi nopeasti.
– Sunnuntaina aamulla katsoimme tunnin ajan videolta, mitä huonoja asioita pelissämme tapahtui, ja niitä yritettiin muuttaa. Mutta mikään ei muuttunut. Edelleen annoimme Classicille kaikki aseet, Kauko ihmettelee.
Classic on kuormittanut välierissä runsaasti kahta kentällistä.
– Ne kentät ovat täynnä maajoukkuemiehiä. Jos tuollaisille huippuyksilöille antaa paikkoja, he kyllä tekevät maalit ja nauttivat pelaamisesta.
– Joitakin taktisia muutoksia teemme varmasti, sillä noin me emme voi enää pelata. Jos sama meno jatkuu, on ihan varma, että Classic menee finaaliin. Mutta meidän tarkoituksemme on jatkossa tehdä pelistä epämukavaa heille.
Kävi niin tai näin, kauden jälkeen Kaukolla on edessään perusteelliset neuvottelut itsensä kanssa – niin kuvaannollisesti kuin aivan kirjaimellisesti.
– 10-vuotias tyttäreni sanoi, että kai minun pitää saada tasaluku täyteen myös kausissa ja pelata se kahdeskymmenes. No, ei nyt mennä liikaa asioiden edelle. ”Leho” (Mikko Lehto) on kyllä sanonut, että jos olen yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt, mahdun joukkueeseen. Eli ehkä minun pitää aloittaa sopimusneuvottelut itseni kanssa, pelaaja-toiminnanjohtaja Kauko naurahtaa.
Ja vaikka isä ei pelejä jatkaisi, Kaukot tuskin heti häipyvät Happeen kotiotteluista.
– Tytär oli viime pelissä jo töissä Happeen kioskissa, Kauko kertoo.
Sellainen hirviperhe.
Salibandyliigan 3. välierä Classic – Happee keskiviikkona 5.4. klo 18:30 (lähetys VeikkausTV).
Kohti Superfinaalia -sarjassa esitellään yksi pelaaja per pudotuspelijoukkue.
Teksti: Harri Pirinen.
Kuvat: Harri Pirinen, Juhani Järvenpää ja Happee.
