Pitkät pelimatkat ovat joskus mukavia. Kun on riittävästi matkaa ja ulkona pilkkopimeää, ehtii pysähtyä ajattelemaan. Itselläni oli viime sunnuntaina O2-Jyväskylän B-poikien bussissa Rauman ja Jyväskylän välillä aikaa syventyä mietteisiin.
Sattui niin sopivasti, että lauantaina vietimme synnyinkaupungissani Raumalla lukiomme abi-luokan 20-vuotisluokkakokousta.
Sunnuntaina nykyisen seurani pojilla oli turnaus samassa kaupungissa, ja hyppäsin paluumatkaksi joukkueen bussiin.
Matkalla oli yli neljä tuntia aikaa muistella hienoja lukiovuosia, edellisillan pitkiä keskusteluja sekä kuin silmänräpäyksessä ohi huristaneita kahta vuosikymmentä.
Vaikka pojat luukuttivat takaosastolla mankastaan kaikkea Juicesta Kaija Koohon ja Hectorista Paula Koivuniemen Aikuiseen naiseen (kyllä, nuoret miehenalut vuonna 2016!), omassa päässäni alkoivat pyytämättä soida Anssi Kelan biisin 1972 sanat.
”Meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä…”
Niin kai sen pitikin mennä.
—-
Ja mitä tekemistä tällä on salibandyn kanssa? Myönnetään, melko vähän. Sen tiedän, että vuonna 1996 salibandy ei ollut Raumalla kovinkaan suuressa huudossa. 20 vuotta myöhemmin Raumallakin on mitat täyttävä liigajoukkue.
Bussin ikkunasta pimeyteen katsellessani aloin miettiä asioita myös lyhyemmällä aikajanalla; viikkoa, kuukautta, useaa kuukautta, vuotta.
Huomasin olevani toisen kerran viikon aikana saman porukan bussissa. Viikkoa aiemmin olin ollut B-poikien matkassa Tampereella. Olin saanut kunnian olla niiden noin 30 seuraihmisen (siis seuroissa toimivien ihmisten…) joukossa, jotka oli kutsuttu mukaan Seurakehittyminen 360 -projektiin. Tuolloinkin matka-aikataulut olivat käyneet hyvin yksiin.
Kulunutta viikkoa kerratessani tajusin, että koko viikkohan oli vierähtänyt enemmän tai vähemmän salibandyyn liittyvien asioiden parissa. Ennakkojuttu O2-Jyväskylän naisten liigaottelusta paikallislehteen, kyseisessä pelissä 100 liigaottelun kunniaksi palkittavan pelaajan palkinnon hommaaminen, seurakehitysseminaari, edustuksen miesten cup-ottelun videokuvaajan avustaminen, seuran syyskokous, juttujen suunnittelu ja mainosten myyminen seuralehteen, Jyväskylän olosuhdeseminaarin järjestelyissä avustaminen, 5-7-vuotiaiden Amppariliigalaisten treenit ja turnaus sekä vitosdivarijoukkueemme Voionmaan Köntyksen treenit (Köntyksen turnaus jäi väliin Rauman-reissun takia).
En tarkoita korostaa lajin parissa tekemäni ”työn” määrää. Ei se edes tuntunut työltä, vaan kaikki tuli tehtyä vähän kuin huomaamatta, omasta halusta. Koti-isänä päiviin jää muutama tunti, jolloin ehtii puuhailla sitä sun tätä. Päinvastoin: tiedän, että tämän(kin) lajin parissa on lukemattomia ihmisiä, jotka tekevät viikoittain mittaamattoman määrän pyyteetöntä ja arvokasta vapaaehtoistyötä lajin eteen oman työnsä ohessa. Toista laulua mukaellen jokainen heistä on laulun arvoinen.
Siinä istuessani mietin vain, miten tässä näin kävi.
—-
Kaikki alkoi melko tarkkaan vuosi sitten. Yksi näistä todellisista arjen puurtajista, myös lempinimellä Mr. O2 tunnettu seuramme puheenjohtaja Kari Jauhiainen kysyi Amppariliigan treeneissä, kiinnostaisiko lähteä seuran hallitukseen. Kuukausi-pari aiemmin olin lupautunut apukäsipariksi seuramme nuorimpien juniorien treeneihin. Kun omat pojat pelaavat…
No jos nyt varajäseneksi. Jos ette ketään muuta saa.
Tuolloin hyvä ystäväni, Salibandyliiton viestintäpäällikkö Juhani Henriksson naurahti, että nähdään muutaman vuoden päästä liittovaltuuston kokouksessa.
Niin varmaan.
Sitten lupauduin auttelemaan seuran viestintähommissa. Sitten huomasin soittelevani paikallisille yrityksille yhteistyösopimusten (=rahan) toivossa. Kohta jeesailin liiton väkeä Suomen cupin finaalitapahtuman järjestelyissä. Sitten jotenkin sotkeuduin naisten liigan derbyn O2-Happee valmisteluihin. Kesällä Juhani soitti ja kysyi halukkuutta osallistua Seura 360 -projektiin.
No jos ette ketään muuta…
Olen melko varma, että suunnilleen samanlainen on hyvinkin monen syvälle seuratoimintaan ajautuneen (päässeen) laji-ihmisen tarina.
Mutta miksi tässä näin kävi?
Luulen, että omalla kohdallani kyse on ensinnäkin ihmisen sisäsyntyisestä tarpeesta kuulua johonkin yhteisöön, toisekseen tarpeesta tehdä jotakin mielekästä ja kokea tekemisensä olevan hyödyllistä.
Jostakin selittämättömästä syystä heti poikieni ensimmäisistä treeneistä alkaen tuntui, että tässä seurassa on ”sitä jotakin”. Olimme kokeilleet myös muita paikallisia palloiluseuroja, mutta ”ookakkosessa” tunne ja tunnelma olivat positiivisella tavalla erilaisia. Kun pojatkin innostuivat, miksipä ei yrittäisi antaa jotakin takaisinkin, ajattelin.
Toisaalta 15 vuotta urheilutoimittajana olivat aiheuttaneet jonkinlaisen huippu-urheiluähkyn, olin tullut kyyniseksi ennen niin palavasti rakastamaani urheilua kohtaan. Urheiluseuran vinkkelistä, tavallaan ”aidan toiselta puolelta” katsottuna urheilun maailma näyttikin aivan erilaiselta. Huomasin eläytyväni seuramme joukkueiden otteluihin voimakkaammin kuin mihinkään urheilutapahtumaan pitkään aikaan. Muutamaan vuoteen esimerkiksi jalkapallon A-maajoukkueen ottelut eivät enää olleet aiheuttaneet suuria tunnemyrskyjä, kuten joskus ennen. Islanti-matsikaan ei tuntunut missään, uskokaa tai älkää.
Sen sijaan sunnuntain vastaisena yönä majapaikkaan kömpiessäni tarkistin ensimmäiseksi naisten salibandyliigan tulokset. Sitä fiilistä, kun O2 oli voittanut 3-0, ja 100 pelistä palkittu Tiia Hattara tehnyt voittomaalin jo pelin ensimmäisessä vaihdossa!
Oli käynyt jotenkin niin, että suuresta oli tullut etäistä ja sitä myötä pientä ja merkityksetöntä, ja pienestä – jos nyt lähes 1000 jäsenen salibandyseuraa voi pieneksi kutsua – suurta ja merkityksellistä.
Tämän ajatuksen voi liittää salibandyyn myös laajemmin. Ennen, vaikkapa vielä 20 vuotta sitten, pienestä, mitättömästä ja jopa halveksutusta on kasvanut yksi maan suurimmista ja merkittävimmistä lajeista. Uskoakseni pitkälti juuri siksi, että salibandy-yhteisöt ympäri maan, pienet ja suuret, osaavat luoda lähiympäristöönsä suuria merkityksiä.
—-
Jos ihan tarkkoja ollaan, kaikki taisi alkaa jo 1,5 vuotta sitten. Kirjoitin maaliskuussa 2015 tällä palstalla otsikolla ”Mestarit ja poika” ikimuistoisesta lauantaista. Aamupäivällä poikani pääsi paikallisen asukasyhdistyksen liikuntasalivuorolla pelailemaan Happeen puolustajan Jaska Kuneliuksen kanssa. Illalla oltiinkin jo kannustamassa Jaskaa ja pelin jälkeen verryttelemässä Happeen joukkueen kanssa.
Sen jälkeen salibandy on vaivihkaa soluttautunut entistä enemmän perheemme arkeen. Viime viikolla ehdin hetken jo luulla, että saturaatiopiste on eräällä taholla saavutettu. Köntyksen treenikamat eli peliliivit ja -pallot olivat olleet pyykkihuoneessamme säilytyksessä. Treeneihin lähtiessä niitä ei löytynyt mistään. Avovaimo oli töissä ja tavoittamattomissa. Treenien jälkeen mysteeri alkoi hiljalleen selvitä. Sain pelastettua pelikamat piharoskiksestamme. Kyse oli kuitenkin (kuulemma) puhtaasta vahingosta. Kuka nyt erottaisi urheiluliikkeen isoa muovikassia roskapusseista.
Viikonloppuna SE sitten tapahtui. Perjantai-iltana vielä treenien jälkeen 5-vuotias ”pikku-Jaska” halusi treenata eteisessä lauantain Amppariliigan turnausta varten. Yön hän nukkui pelipaita päällään. Turnauksessa poika teki uransa ensimmäisen maalin.
Jotenkin tuntuu, että salibandykamojen määrä taloudessamme ei ihan vähään aikaan ainakaan radikaalisti vähene.
Ja jonkun pitäisi kuulemma alkaa selvitellä mahdollisuuksia hankkia seuralle oma harjoituspaikka.
Ei. Ei. Ei.
Varmasti. Varmaankaan. Ehkä.
Harri Pirinen
Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva vapaa toimittaja ja nykyään myös O2-Jyväskylän hallituksen varajäsen.