Kun Suomen maajoukkue aloitti tämän aamun harjoituksissa valmistautumisen tulevaan, palasin itse mielessäni menneeseen. Aikamatkaa edesauttoivat majapaikkamme, Neuvostoliiton aikaisen urheiluopiston askeettiset puitteet.
Näiden seinien sisällä on rakennettu urheilumenestystä varmasti joskus kaiken muun kustannuksella. Entisen itäblokin valmennusmenetelmät oli tarkoitettu tuottamaan valtion propagandamyllylle lisää sankareita, lisää osoituksia sosialistisen maailmanjärjestyksen ylivertaisuudesta. Lienee oikein olettaa vaatimustason olleen paikoin epäinhimillisen kova.
Uuden ajan urheilijoiden harjoittelussa vanhan koulukunnan puitteissa oli herkullinen kontrasti. Se oli samalla symboli sille, miten pitkän matkan laji on jo kulkenut 30 vuodessa.
Vuonna 1994 istuin Pasilan Urheilutalon katsomossa kädessäni laukaisukartta. Alkamassa olivat kaikkien aikojen ensimmäiset salibandyn arvokilpailut, EM-kisat. Toimitsijana pääsin seuraamaan kulisseista kuinka kaikki alkoi.
Laji otti ensimmäisiä haparoivia askeleitaan kohti uskottavaa urheilullista asemaa. Monia asioita vasta harjoiteltiin ja kuvaavaa oli, että sopivan kokoinen peliareena oli nimenomaan noin 1500 henkeä vetävä Pasilan Urheilutalo.
Finaalissa oli kuitenkin tunnelmaa, vaikka Ruotsi voitti ja mieleenpainuvinta oli se ylpeys, rakkaus lajiin, jolla jokainen kisoihin osallistunut suhtautui kaikkien aikojen ensimmäiseen arvoturnaukseen.
Kuusitoista vuotta myöhemmin pelattiin taas Pasilassa. Mökki oli kuitenkin pykälää isompi. Hartwall Arena ja yleisöä lähes kymmenkertainen määrä, eikä tällä kertaa Ruotsi voittanut.
Kotikutoisuudesta oli kuljettu pitkä tie huippu-urheiluun, mutta se sama ylpeys ja rakkaus oli yhä tallella. Meidän laji!
Juuri tuo ylpeys ja rakkaus on se, mistä salibandyväen täytyy pitää kiinni. Puhutaan olympialaisista ja samalla kriitikot kaivelevat kansainvälisiä tasoeroja, liigan yleisömääriä ja ties mitä. Ja totta: kehitettävää on.
Salibandy ei ole ammattilaisurheilua eikä nykymuodossaan kypsä olympialaisiin. Sen kansainvälinen taso ei ole vielä kovin leveä. Mutta miksi sen pitäisi olla? Kysyisin ennemmin: kuinka moni muu laji on 30 vuodessa pystynyt luomaan yhtä vahvan aseman?
Ei kaikkea saavuteta heti. Latvian MM-kisat ovat tärkeä paikka muillekin kun lajin perinteisille maille näyttää osaamistaan. Samoin kuin heikommille maille ne ovat jälleen yksi tärkeä paikka nähdä miten Suomi, Ruotsi ja muut edellä olevat tekevät asioita.
Jokaisen salibandyihmisen tärkein tehtävä on olla ylpeä lajistaan. Jos itse vähättelemme itseämme, emme voi odottaa muuta muilta.
Itse vedän tänään pikkutakin päälle ja lähden tekemään haastatteluhommia se sama fiilis rinnassa kuin vuonna 1994 laukaisukarttaa pitäessäni.
Intohimolla tehty työ lajin parissa kantaa kyllä hedelmää – ajan kanssa. Tosi rakkaus odottaa.
Teksti: Oskari Saari, tv-toimittaja.
Kuvat: Jukka Tervo (ylempi vuoden 1994 EM-kisoista Pasilan urheilutalosta. Julkaistu Salibandy-lehdessä samana vuonna) ja Ville Vuorinen (alempi MM2010-kisoista Hartwall Arenalta).