Classicin viime lauantain Superfinaalissa voittama ensimmäinen miesten Suomen mestaruus aloitti salibandyssa uuden ajanjakson. Mestaruuden uusiminen on tunnetusti vaikeaa, mutta lajin maan vahvimmalle organisaatiolle vähemmän vaikeaa kuin muille.
Katsaus mitalitaulukkoon paljastaa Salibandyliigassa selviä kehityskaaria, joista pääkaupunkiseudun 17 (!) perättäistä mestaruutta 1995 – 2011 alkoivat jo rapauttaa koko liigan mielenkiintoa. Uusi vuosituhat kärjisti tilannetta entisestään SSV:n ja Oilersin jakaessa mestaruudet keskenään 11 vuoden ajan.
Keväällä 2011 SPV oli viimein kypsynyt päättämään pääkaupunkiseudun valta-ajan, ja niin totisesti kävi sen katkaistessa SSV:n viiden vuoden kultaputken. Classicin tämän kauden mestaruus oli nyt jo viides perättäinen Kehä III:n raikkaammalle puolelle, mikä vielä 10 vuotta sitten olisi tuntunut mahdottomalta ajatukselta.
SPV vei neljässä vuodessa kolme mestaruutta, toisaalta nyt on saatu kolmena keväänä kolme eri mestaria. Peliveljien orastava dynastia ei vielä toteutunut, ja Happeekin on kevään 2014 mahtavan jäähallijuhlansa jälkeen saanut kahdesti pettyä.
Jo ennen tämän kevään Superfinaalia oli selvää, että Salibandyliigassa alkaisi uuden mestarin ajanjakso.
Hallitseva mestari SPV oli ulkona.
Toinen mestarisuosikki Happee oli ulkona.
Kauteen Veikkauksen pienimmällä mestarikertoimella lähtenyt kokenut Viikingit oli ulkona.
Jäljellä enää Classic ja Oilers.
Classic oli kuin 1900-luvun lopussa Viikingit, joka oli vuodesta toiseen rikkain, näyttävin ja nimekkäin – mutta ei voittanut mestaruutta sitten millään. Kunnes 1998 voitti kaataessaan superdramaattisessa ratkaisufinaalissa Oilersin. Suuri ja tunteellinen hetki Viikinkien manageri Kurre Westerlundille, joka niin monesti oli saanut pettyä.
Tänä keväänä oli Passo Peltolan vuoro pyyhkiä silmiään managerina, jonka pitkä uurastus tuotti viimein sen kauneimman hedelmän. 
Ja itse asiassa Peltolan odotus oli paljon pitempi. Viikinkien SM-kulta tuli jo joukkueen seitsemännellä liigakaudella, mutta Classic sai yrittää kuusitoista kertaa turhaan. Viikingit ehti korpitaipaleellaan hävitä finaalit SSV:lle ja VFT:lle, Classic lähti takaovesta hopeat alimmaisina toolbageissa kahdesti SSV:n ja kerran Happeen juhlista.
Uusi mestariehdokas oli myös Esport Oilers, vaikka kaimalla neljä kultaa tilillään onkin. Vaikkei edes noteeraisi kyseessä olevan eri seura kuin edeltäjä Espoon Oilers, oli pelaajistossakin vain Wardin veljekset, Oscar Hänninen ja Markus Bollström, jotka olivat olleet ennenkin pelaavassa kokoonpanossa voittamassa kultaa. Melkein koko joukkue jahtasi nälkäisenä ensimmäistä mestaruuttaan.
Vielä ennen finaalia näytti mestarin veikkaaminen vaikealta. Toki Classic oli dominoinut runkosarjaa ja jyrännyt loppuotteluun vakuuttavasti, mutta niin se oli tehnyt ennenkin. Voittamatta silti. Oilers finalistina oli yllättäjä muttei mikään superyllättäjä. Espoolaisten oli läpi kauden tiedetty olevan se, joka saattaa iskeä nelikon Classic – Happee – SPV – Viikingit takaa jos joku.
Oilers oli jo vuosia tulvinut yksilötaitoa ja tarjoillut yleisölle viihdyttävää salibandya, mutta Akseli Ahtiaisen paluu penkin toi sen muutoksen, jota kaikki odottivatkin. 
Öljymiehet nousivat uudelle tasolle sekä määrätietoisuudessa että kurinalaisuudessa, ja pudotuspeleissä joukkueen taival toi mieleen VFT:n kevään 1999 sensaatiosuoritukset. Toki Oilers lähti runkosarjan kolmannelta ja silloinen VFT vasta kuudennelta sijalta, mutta espoolaisten hartiat levenivät samaan tapaan ottelu ottelulta ja kierros kierrokselta. Ennusmerkkejä mestaruuden puolesta kasaantui joka kerta kun Oilers nousi tappioasemasta, joka kerta kun maalivahtipeli taas kerran onnistui, joka kerta kun taas yksi rangaistuslaukauskisa ratkesi Öljymiesten eduksi…
Superfinaali kaukalossa oli jopa hämmentävä kokemus. Ei Oilers surkea ollut, Classic vain pelasi hengästyttävän hyvin. Se aina ennen play offeissa tukehtunut Classic. Superfinaalissa.
Classic viimeisteli paikoista jäätävästi, säilytti kenttätasapainonsa ja taisteli työhaalarit savessa. Mutta ennen kaikkea Classic pelasi rennosti ja vapautuneesti, esitti suorituksia, jollaiset play off -sarjojenkin ratkaisufinaaleissa katoavat väsymyksen kasautuessa ja jännityksen hiipiessä hermoihin. Katseet kohdistuvat silloin Petteri Nykkyyn (ja Samu Kuituseen), jotka jo maajoukkueessa auttoivat pelaajat löytämään tien vielä sen viimeisenkin aidan yli kultaan.
Kysellessäni Superfinaalin alla Classic-kapteeni Jussi Pihalta tämän tuntoja minun oli välillä pakko keskeyttää ja sanoa, että tuntuu kuin kuuntelisin Nykyn puhetta. 
Niin tuttuja teemoja Piha korosti. Mutta vuonna 2016 osataan jo kaikkialla korostaa jokapäiväisen tekemisen laatua, yhteistä matkaa joukkueen kanssa ja siitä nauttimista, joista kilpailullinen tulos sitten kuin huomaamatta aikanaan versoo. En enää edes muista, mitä ennen peliä höpisin, rauhallinen Nykky väitti finaalin jälkeisessä haastattelussa. Mutta selvästi jotain, mikä toimi. Eikä vain ennen tuota ottelua vaan pitkin matkaa.
Kilpailusta on tulossa aina vain enemmän organisaatioiden kilpailua, ennusti somevalmentaja Perttu Kytöhonka Twitterissä, ja siinä Classic on vahvoilla. Toki mestarilla on aina peikkonsa: avainpelaajia himoitaan ulkomaille ja kylläisyyden tunne uhkaa, mutta Classicilla jos jollain perustat ovat kunnossa.
Enkä malta olla huomauttamatta, että toisin kuin kukaan muu koskaan Classic on ollut jo vuosia mestariehdokas sekä miehissä että naisissa. Se kertoo sekä Familyn resursseista että sen arvovalinnoista.
Mika Hilska
Kuvat: Anssi Koskinen, Juhani järvenpää ja Topi Naskali