Salibandyn alkuaikoina ei liiton peleihin hypättykään noin vain, ja olosuhteetkin olivat kaukana 2020-luvun luksuksesta. Lajissa 1980-luvulta saakka mukana ollut Mika Hilska muistelee, miten löysi liiton sarjoihin.
Lue myös, kuinka helppoa on nykyisin päästä mukaan: Viisi syytä lähteä vitosdivariin – vielä ehdit ilmoittautua mukaan salibandyn alasarjoihin
Minut ja läheisimmät kaverini oli sähly lumonnut jo 70-luvun puolella koulun liikuntatunneilla, ja kuume vain paheni opiskeluaikoina. Helsingin yliopiston sählyn kilpasarjassa oli haaveena nousta supersarjaan ja painajaisena putoaminen harraste- eli keppisarjaan. Siellä nimittäin ei saanut käyttää omia mailoja: oli sallittua sählätä vain salin muovisaaviin tumpatuilla loppuunpelatuilla letkuversioilla. Niinpä oli pelikin totista. Paperille hahmoteltuja kolme vastaan kolme -kuvioita hiottiin kaikilla mahdollisilla salivuoroilla, joita vain jonkin todellisen tai keksityn porukan nimillä onnistuttiin yliopistolta varaamaan.
Yksi porukasta oli käynyt pelaamassa myös Zoomin kanssa, ja eräänä päivänä hän kertoi jotain, joka tulisi muuttamaan kaiken. Sählystä olisi kuulemma olemassa myös versio, jossa pelataan isoihin maaleihin ja maalivahditkin käytössä. Mukaan päästäkseen pitäisi ottaa yhteyttä johonkin Mukkala-nimiseen kaveriin…
…kohta istuimmekin jo legendaarisen Pam Pamin pöydässä laatimassa urheiluseuran perustamispapereita, mutta elettiin jo lokakuuta 1987, joten sillä Mukkala-nimisellä kaverilla oli meille huonoja uutisia. Pari vuotta aikaisemmin perustetun Salibandyliiton sarjat olivat jo alkaneet, ja mukaan mahtuisi aikaisintaan seuraavalle kaudelle.
Oli siis tyydyttävä satunnaisiin harjoituspeleihin, joista ensimmäiset pelattiin vielä tuolloin käytössä olleisiin nykyistä pienempiin maaleihin. Kaukaloista ei ollut tietoakaan, ja väistämätön osa peliä oli pallon kaivaminen milloin verhojen alta, milloin puolapuiden välistä.
Into oli viivästyksestä huolimatta valtava.
Opiskelijoiden SM-sählyt Jyväskylässä tahkottiin taas aitona sählynä, mutta kevään Tournament of Åland Vikingahallenissa oli huima kokemus. Sitä ei laimentanut matkustaminen Ahvenanmaalle kansipaikoilla kahvilan pöytien alla nukkuen eikä majoittuminen hallilla makuupusseissa kaukalon ja seinän välissä, jossa herätyksen tarjoili aamupeliin lämmittelevien joukkueiden pallojen kopsahtelu. Paikallisten ja ruotsalaisten joukkueiden kohtaaminen oli kuin maaotteluihin olisi päässyt, ja ruotsalaisilla nähtyjä jääpallomaisia laukaisuswingejä harjoiteltaisiin heti seuraavalla viikolla Porthanian lankkulattialla.
Olosuhdeongelmista puhutaan vieläkin, mutta 35 vuoden takaisessa Helsingissä ajatus harjoittelusta täysikokoisella kentällä kaukalossa isoihin maaleihin oli meille yhtä kaukainen kuin haave täysosumasta lotossa. Kesäksi saattoi Vuosaaren urheilutalolta saada kaukalottoman viikkovuoron, jos kesti auringon 35-asteiseksi paahtaman lämpötilan, mutta muu treeni tapahtui pikkusaleissa ja pieniin maaleihin.
Jossain vaiheessa askarteli joku meistä verkosta ja muoviputkista kevyen kokoonpantavan salibandymaalin, jota vuorotellen kuljetettiin jonkun pelaajan äidin ompelemassa telttakankaisessa pussissa. Se takasi harjoituksiin edes toiseen päähän oikeankokoisen maalin. Kunnes verkko ja muoviputket lopulta sotkeutuivat sellaiseksi syheröksi, että ainakaan maalikehikkoa siitä ei enää syntynyt edes väkivalloin.
Kaudella 1988-1989 oli sitten viimein SC Tylyn sarjadebyytin vuoro, mutta eipäs aivan vielä. Koko syksy meni vielä treenatessa ja kynsiä pureskellessa, sillä liiton alimpaan sarjatasoon eli kakkosdivisioonaan kuului vain kaksi yksipäiväistä turnausta, joista ensimmäinen pelattiin vasta tammikuussa. Parketti oli liukas ja lastulevystä kootun kaukalon kulmat, no, kulmikkaat, mutta erotuomarin viheltäessä avausottelun Josbaa vastaan käyntiin ei tunne olisi voinut olla parempi. Oikea virallinen salibandymatsi oikeassa sarjassa: se hetki oli täyttymys.
Neljän pelin turnauspäivä huipentui joukkueen saunailtaan, ja kivistävistä lihaksista huolimatta tiesimme, että oma laji oli löytynyt.
– – –
Matkalla oltiin, mutta ajatuskin loppuunmyydyillä jättiareenoilla pelattavista MM-kisoista tai lajin säännöllisistä suorista lähetyksistä olisi vielä pitkään tuntunut absurdilta haihattelulta.
Pelimatkat vielä vähäisiin turnauksiin tehtiin VR:n edullisilla opiskelijalipuilla, ja majoitus saattoi olla milloin koululla, milloin jonkun pelaajan sukulaisen nurkissa. Joskus pelattiin sarjapelejä kaukalossa, joskus taas sivulaitoina toimivat kaadetut penkit ja päätyinä salin päätyseinät. Sellaisesta törröttävän teräskoukun luo erotuomari vei kerran kapteenit ennen alkuvihellystä: varokaa sitten taklaamasta tässä kohtaa. Suomen Cupin peliin Vierumäelle toi liiton puheenjohtajaksi valittu Pekka Mukkala kaukalon autonsa peräkärryssä eikä pelaamista estänyt, vaikka kentän toinen pää oli tartania, jossa maalivahti liikkui liukumisen sijasta vain pikakonttauksella.
Ja maalivahdin osana oli pitkään varusteiden keksiminen itse, kun valmiita ei ollut olemassa. Jääkiekkokypärä ristikoineen oli helppo valinta, mutta sormien suojana kokeiltiin kaikenlaista puutarha- ja tiskaushanskoista jalkapallovahdin hansikkaisiin. Polvisuojia näki lainatun niin lentopallo- kuin jääkiekkomallistostakin ja jopa jääpallosta, ellei jollain riittänyt taitoa ommella omatekoisia vaahtomuovista ja enstex-kankaasta. Jossain pelissä oli vastustajan maalivahti keksinyt suojata yläkulmia pukemalla paidan alla jääkiekon hartsarit, jotka erotuomari kuitenkin ennen peliä poistatti älähdettyämme asiasta.
Erotuomari, joka oli itse pelannut lohkon edellisessä ottelussa vaihtaakseen sitten äkkiä kentän laidalla pelipaidan tuomaripaitaan.
Alkuaikoina ei ollut monessakaan asiassa niin tarkkaa. Mutta saatiin pelata, ja se oli tärkeintä.
Mika Hilska
Lue lisää lajin alkuaikojen tunnelmasta Nostalgiapaloja-blogista ja katso nostalgiavideo: Salibandy Suomessa 25 vuotta