FB Factorin Markus Holopainen on kokenut seuratyöntekijän arjen suurimmat riemut ja kamalimman tuskan.
Syvimmässä alhossa vaimon, perheen ja muutamien vanhempien tuki oli korvaamatonta. Sen seurauksena syntyi uusi, poikkeuksellinen seura.
On vaikea kuvitella Markus Holopaisen päässä myllertävää tunnemyrskyä.
Holopainen, 39, seisoo Kontiolahden liikuntahallin yläkäytävällä kahden Tähtiseura-merkin välissä. Toisessa lukee Lehmo Balls -96, toisessa FB Factor. Holopainen on kummankin seuran perustajajäsen.
Mutta palataanpa ensin ajassa lähes 25 vuotta taaksepäin.
Salibandy oli Suomessa vielä varsin uusi ja melko vähän harrastettu laji. Suomi oli toki vuoden 1995 Euroopan mestari, mutta saavutus jäi tietysti Leijonien ensimmäisen jääkiekon MM-kullan varjoon. Salibandy alkoi kuitenkin kiinnostaa urheilevaa nuorisoa yhä enemmän, paljolti lajin matalan aloituskynnyksen ansiosta. Seuroja perustettiin ympäri maata kiihtyvään tahtiin.
Yksi monista uusista salibandyseuroista näki päivänvalon Kontiolahdella vuonna 1996. Kahdeksasluokkalainen Markus Holopainen päätti muutaman kaverinsa kanssa perustaa seuran. Varsinkin lajin varhaisina vuosina oli myös yleistä, että seuroille keksittiin toinen toistaan hauskempia nimiä. Holopaisen ja kaverien seuran nimeksi tuli Kontiolahden asuinalueen Lehmon mukaan Lehmo Balls.
– Lehmon kivekset, Holopainen naurahtaa.
– Itsellemme me seuran perustimme. Muutaman vuoden ajan se olikin ihan meidän kaveriporukan seura, hän kertoo.
Sitten kävi, kuten monelle noihin aikoihin perustetulle seuralle kävi. Jäsenmäärä alkoi kasvaa, ja kohta kasvukäyrä näytti suoraan kohti kattoa. Menestyskin parani jäsenmäärän kasvun ja toiminnan laadun paranemisen mukana.
– Aloitin LeBassa kutosdivarissa ja pelasin aktiivisesti vuoteen 2009 asti. Silloin nousimme kakkosesta Divariin. Tuolloin jäin taustalle hoitamaan seuran asioita. Vuonna 2011 kohtasimme Suomen Cupissa liigajoukkue SSV:n, ja täällä oli lähes 800 katsojaa. Vuonna 2012 voitimme cupin pikkufinaalin. Vuodesta 2013 alkaen olin virallisesti seuran toiminnanjohtaja. Vuonna 2016 seuralla oli lähes 600 jäsentä, Holopainen kertaa.
* * *
Moni ymmärtää – ja liian moni on sen myös kokenut – mitä tarkoittaa, kun käytännössä yhden henkilön pyörittämän urheiluseuran jäsenmäärä kasvaa äkkiä moninkertaiseksi ja jäsenet lasketaan useissa sadoissa. Holopainen koki syksyllä 2015 monen kollegansa kohtalon.
– Olin aivan ylityöllistetty. Mutta vikaa oli itsessänikin. Ajattelin, että kaikki asiat pitää hoitaa heti. Vein työt kotiin ja avasin vielä illalla vetämieni treenien jälkeenkin tietokoneen ja ajattelin, että tehdäänpä vielä tuo ja tuo homma. Syksyllä koin pahan uupumuksen. En muista siitä syksystä juuri mitään, olen mennyt sen ajan täysin sumussa. Marraskuussa jäin sairauslomalle, Holopainen kertoo.
– En varmaan ole Suomen ainoa seuratyöntekijä, joka on palanut loppuun, hän huokaa.
Samoihin aikoihin Holopainen kävi raskasta kiistaa lastensa huoltajuudesta.
– Ennen työuupumusta oli ensin avio- ja sitten avoero. Ero sinänsä ei ollut riitainen, mutta lasten huoltajuuskiistoja käsiteltiin hovioikeutta myöten. Syntyi sellainen oravanpyörä, jossa varmaan kaikki vaikutti kaikkeen.
Perustamansa seuran palvelukseen hän ei palannut enää koskaan.
– Oli sovittu, että hoidan seuran 20-vuotisjuhlakauden loppuun ja jään sitten vapaaehtoisesti pois. Mutta sitten seurasta alkoi kuulua viestejä, ettei muuten tarvitse enää tullakaan töihin. Päätin, että pidän kaikki pitämättömät lomat ja ylityötunnit, ja sitten se on siinä. En halua kertoa ylityötuntien määrää, mutta sanotaan, että varsinaista sairauslomaa ei tarvinnut pitää kuin pari viikkoa.
Seuran jäsen- ja joukkuemäärän kasvaessa oli käynyt niin kuin usein käy: eri ihmisten ja tahojen intressit alkoivat aiheuttaa seurassa ristivetoa, ja kaiken keskipisteessä oli tietysti toiminnanjohtaja.
– Uupumus ilmeni niin, että alkoi tulla ihmisten kanssa riitoja. Kun ajatus ei enää kulje eikä jaksa, riitoja tulee helposti. Kaikki seuran asiat olivat kulminoituneet yhteen henkilöön, mikä on aika vaarallistakin, Holopainen huomauttaa.
Kiistojen seurauksena Holopaisen ja LeBan tiet erosivat.
– LeBan täyttäessä 10 vuotta olin saanut lahjaksi seuran logon tatuoituna oikeaan olkapäähäni. Muutaman vuoden mietin, mitä minä tuolle tatuoinnille teen, Holopainen kertoo.
* * *
Jo loppuvuonna 2015 Holopaisen ollessa vielä virallisesti LeBan palveluksessa hän alkoi miettiä uuden seuran perustamista. Hänen visionsa oli selvä.
– Halusin perustaa seuran, jossa tytöt ovat toiminnan keskiössä, kruununjalokivi.
Jo karkauspäivänä 2016 perustettiin uusi seura, FB Factor. Perustamispäivä oli tärkeä.
– Ajatus oli, että karkaamme vanhasta seurasta.
Holopainen perusti seuran yhdessä noin kymmenen LeBan tyttöpelaajien vanhemman kanssa. Vaikka aikataulu oli kiireinen, FB Factoria ei perustettu tyhjän päälle, vaan taustatyöt oli tehty huolella. Esimerkiksi seuran brändiä oli mietitty mainostoimiston kanssa. Seuran värit ja logo piti tietysti myös suunnitella.
– Heti siitä lähtien, kun päätimme perustaa seuran, tytöt on osallistettu vahvasti mukaan. Pidimme erilaisia piirustusiltoja, joissa tytöt saivat piirrellä peliasuja, logoja ja vaikka mitä. Sieltä tuli mitä villimpiä ideoita, Holopainen kertoo.
Tällä kertaa myöskään seuran nimellä ei vitsailtu.
– Floorball Factor, eli vapaasti käännettynä salibandyn tekijät. Halusimme, että tekijät nostetaan arvoonsa. Siitä tulee myös sloganimme ”tekijät ratkaisee”, Holopainen selittää.
* * *
Uusi seura sai lentävän lähdön.
– Lähes kaikki noin 60 LeBan tyttöpelaajaa siirtyi FB Factoriin. Ensimmäisen toimintavuoden aikana tuplasimme jäsenmäärämme noin 120:een, Holopainen iloitsee.
Uudessa seurassa Holopainen on yrittänyt alusta asti pitää työmääränsä inhimillisenä. Tässä ovat auttaneet tyttöjen vanhemmat sekä hyvät ja innokkaat valmentajat. FB Factorinkaan kasvua Holopainen ei ole onnistunut estämään – eikä ole tietysti halunnutkaan.
Nyt, neljännen toimintakauden päätyttyä, FB Factorissa on noin 260 jäsentä, joista noin 180 on naisia ja tyttöjunioreja. F-, E- ja D-tytöissä on kaksi joukkuetta, C:ssä yksi ja A-tytöissä yhteisjoukkue Josban kanssa. Lisäksi alakouluikäisiä salibandykerholaisia on noin 20, alle kouluikäisiä noin 30. Naisten edustusjoukkue pelaa kakkosdivisioonassa, ja nyt miehetkin on huolittu mukaan: seuran kolme miesten harrastejoukkuetta pelaa 4–5-divisioonissa.
– Itselleni tuli 24. peräkkäinen kausi, kun pelasin virallisen ottelun. Yhden ottelun ehdin pelaamaan vitosessa, Holopainen naurahtaa.
* * *
FB Factor on jo erittäin merkittävä tekijä vajaan 15 000 asukkaan Kontiolahdella. Peruskouluikäisistä tytöistä noin kymmenen prosenttia on mukana seuran toiminnassa, alakouluikäisistä jopa useampi. Tämä on käsittämättömän kova luku. Mutta ilmaiseksi kasvu ei ole tullut.
– Teemme tosi aktiivista yhteistyötä koulujen kanssa. Joka kevät kierrämme kunnan kymmenen alakoulun 1.–3. luokat ja pidämme sählytunnin, syksyisin kierrämme 4.–6. luokat sekä esikoulut ja päiväkodit. Näiden kierrosten jälkeen pidämme kuukauden ajan vapaat kokeilutreenit uusille pelaajille. Karkeasti kolmekymmentä tyttöä tulee kokeilemaan joka syksy ja kevät, ja näistä noin kymmenen jää seuraan, Holopainen kertoo.
– Eihän me arvattu silloin keväällä 2016, että tämä voisi paisua näin isoksi. Tavoite oli, että joskus meillä olisi koko ”putki” F-tytöistä A:han, mutta nyt on pitänyt nuoremmissa tehdä jo kahta joukkuetta per ikäluokka. Se on ollut yllätys. Seuralle on selvästi ollut tilausta.
Monet suuretkin salibandyseurat tuskailevat tyttöjuniorien vähyyden kanssa. Ja usein tytöt, jotka saadaan alle 10-vuotiaina innostettua lajin pariin, tuppaavat lopettamaan suurella prosentilla viimeistään yläkouluiän koittaessa.
Jos FB Factorin tyttöpelaajien määrä jo sinänsä on kunnioitettava, vielä merkittävämpi fakta on tämä:
– Keväällä 2019 yksikään 2004–06 syntyneistä eli C–B-ikäisistä tytöistä ei lopettanut. Tästä olen kyllä ylpeä, sillä yleensä tuo on pahin lopettamisikä, Holopainen sanoo.
– Olihan se historiallisen harvinaista. Itse olen ollut lajissa mukana 24 vuotta, eikä tuollaista ole tapahtunut koskaan ennen. Olemme onnistuneet löytämään loistavia valmentajia. Heidän ei tarvitse olla huippuja lajitietämyksessä, mutta jotenkin he onnistuvat innostamaan tyttöjä, Holopainen iloitsee.
Seurassa on kiistatta tehty paljon oikeita asioita. Yksi merkki siitä on seuran jo kahden toimintavuoden jälkeen saama Tähtiseura-tunnustus. Kolmen kokonaisen toimintakautensa aikana FB Factorin tyttöjoukkueet ovat voittaneet yhteensä neljä aluemestaruutta ja kahdeksan aluemestaruusmitalia.
Ja vielä yksi poikkeuksellinen seikka. Monessa seurassa myös valmentajien rekrytoimisessa on suuri haaste. Hyvin usein varsinkin nuorimpia junioreja valmentaa jonkun joukkueessa pelaavan lapsen isä tai äiti. FB Factorissa tämäkin on toisin.
– Meillä on ensi kautta ajatellen ihan ihmeellinen tilanne: kaikkien joukkueiden valmentajat ovat jo selvillä. Vain toisessa F-juniorien joukkueessa valmentaja on yhden tytön äiti, ja oma tyttöni pelaa valmentamissani C-junioreissa. Muut valmentajat ovat sellaisia, ettei näiden lapsi pelaa joukkueessa.
– Lisäksi meillä on seuran sisäinen linjaus, että kymmentä pelaajaa kohti pitää olla yksi valmentaja. Eli tällä kaudella esimerkiksi D-tytöissä oli kolme valmentajaa. Olemme halunneet pitää toiminnassa turvallisuuden etusijalla, Holopainen kertoo.
* * *
Tuntuu hullunkuriselta, että yksi ”susirajalla” toimiva tyttösalibandyn erikoisseura onnistuu sellaisissa asioissa, joissa moni isojen asutuskeskusten suurseura ei onnistu. Ehkä kyse onkin juuri keskittymisestä tyttöihin.
Näin arvelee ainakin Holopaisen valmentamien C-tyttöjen joukkueenjohtaja Saana Randén.
– Ehkä yleisellä tasolla kyse on juuri siitä, että tässä seurassa tytöt ovat keskiössä, eivätkä joudu taistelemaan asemastaan. Tämä seura on heitä varten, mikä on iso juttu. Se asenne on yhteiskunnallisestikin melko syvällä, että naisten ja tyttöjen urheilua vähän vähätellään. Se ei varmasti ole tarkoituksellista, mutta niin vaan usein käy, että tyttöjoukkueet jäävät vähän sivurooliin, Randén miettii.
Joukkueen sanavalmiit pelaajat Lilja Tahvanainen, Nea Hulkko ja Jennica Holopainen ovat samaa mieltä. He aloittivat salibandyn jo 6–7 vuotta sitten LeBassa.
– On tämä erilaista. Täällä emme jää poikien varjoon. Yleisseurassa pojat menisivät ehkä etusijalle. Lähdimme Factoriin, koska kaveritkin lähtivät, ja kuulimme, että täällä panostettaisiin enemmän tyttöihin. Se auttaa myös kehittymään enemmän, tytöt tuumivat.
Heillä on selkeä käsitys myös siitä, miksi niin suuri osa paikkakunnan tytöistä on mukana seuran toiminnassa.
– Moni on saanut hyvän kuvan meistä ja seurasta: että meillä on hauskaa. Kiva, yhtenäinen porukka on ehkä jopa tärkeämpi asia kuin menestys. Mutta kun on hyvä yhteishenki, on myös helpompi menestyä, tytöt järkeilevät.
Tyttöjen, varsinkin murrosikäisten, kanssa toimiminen myös vaatii hyvin erilaisia ihmissuhdetaitoja ja psykologista ”pelisilmää” kuin poikien kanssa touhuaminen. On tärkeää, että tyttöjen joukkueiden taustajoukoissa on naisia. FB Factorin C-tyttöjen toimihenkilöissä on kaksi miestä ja neljä naista.
– Näiden yläasteikäisten tyttöjen elämässä on niin paljon kaikenlaista koko ajan. On todella paljon asioita, joita pitäisi osata ottaa huomioon. Itse pidän jopa tärkeimpänä, että tytöillä olisi joku mielekäs liikuntaharrastus ja kaveriporukka läpi murrosiän. Sellaista toimintaa, joka palvelisi kaikkia; että kukaan ei kokisi jäävänsä yksin tai ettei tuntisi kuuluvansa joukkoon, Randén sanoo.
– Itse katson tätä toimintaa enemmän tällaisten linssien läpi kuin tavoitteellisena urheiluna – vaikka tämä onkin tosi taitava ja kilpailuhenkinen porukka, joka haluaa päästä pitkälle. Lasteni harrastusten vuoksi olen seurannut läheltä useaa lajia ja seuraa. Liian harvoin urheiluseuroissa ajatellaan, mikä näiden nuorten kokonaisvaltainen hyvinvoinnin tila on. Tässä seurassa nämä tytöt kiinnostavat ihmisinä, eivät vain urheilijoina, Randén kehuu.
Randén kertoo tehneensä joukkueen kanssa paljon ryhmäytymiseen ja ihmissuhteisiin liittyviä harjoituksia.
– Syksyllä esimerkiksi annoin tehtävän, että jokaiseen peliin nimettiin kaksi pelaajaa, joille muiden piti antaa positiivista palautetta. Moni tyttö sanoi, että se lähensi heitä, kun sai kehuja ja piti antaa kehuja muillekin kuin sille parhaalle kaverille, Randén kertoo.
Tässä tullaankin toiseen tyttöjen joukkueurheilun erikoispiirteeseen. Tytöille on usein tärkeää, että paras tai ainakin hyvä kaveri on samassa joukkueessa.
– Pojat ja tytöt ovat hyvin erilaisia. Pojat saattavat tulla yksinään kokeilemaan, ja jäävät joukkueeseen. Tytöt tulevat, ja usein myös lähtevät, porukoina. Esimerkiksi viime kaudella mukaan tuli yksi tyttö Honkatieltä, kohta toinen, ja lopulta viisi tyttöä samalta kadulta, Markus Holopainen kertoo.
* * *
Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -hanke lanseerattiin viime keväänä. Hankkeen esittelytekstissä sanotaan näin: ”yhteishankkeessa edistetään jokaisen oikeutta nauttia urheilusta turvallisesti sekä tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti”.
Kun eri lajit hakivat hankkeeseen pilottiseuroja, Holopainen tiesi heti, että FB Factor haluaa yhdeksi salibandyn pilottiseuroista. Taustalla olivat kokemukset muutaman vuoden takaa.
– Silloin aikuisten kiistat laajenivat lapsiin. Kouluista kuului ikäviä juttuja, miten lapset olivat haukkuneet toisiaan. Eivätkä ne jutut olleet lasten omasta ajatusmaailmasta lähtöisin. Sellaisia tapauksia en halua enää ikinä joutua selvittelemään, Holopainen huokaa.
– Enkä missään nimessä yritä puolustella itseäni. Olen sanonut paljon sellaista, mikä olisi saanut jäädä sanomatta ja mitä jälkikäteen kadun, hän korostaa.
Holopaisen mukaan FB Factor halusi eväitä kiusaamisen ennaltaehkäisyyn ja mahdollisesti havaittuun kiusaamiseen puuttumiseen.
– Väestöliitosta käytiin pitämässä seuran toimihenkilöille koulutus, ja valmentajille on luotu säännöt ja toimintaohjeet. Toivottavasti nämä saamamme eväät auttavat valmentajia ja toimihenkilöitä havaitsemaan tilanteita ennalta, että asiat eivät pääsisi paisumaan. Joka vuosihan tulee pientä kinaa, jota valmentajat ja joukkueenjohtajat selvittelevät.
Holopaisen mukaan kiistat liittyvät usein siihen perinteisimpään aiheeseen, lasten peliaikaan.
– Joka kevät vähän jännittää, kun ratkaisupelit alkavat ja tunteet ottavat enemmän valtaa. Jos vaikka valmentajat peluuttavat joukkuetta vähän tiiviimmin, kun taistellaan mestaruuksista tai nousuista, vanhempien keskuudessa saattaa räsähtää. Tuntuu, että usein tytöt kyllä ymmärtävät, mutta vanhempien kanssa on vaikeampaa, Holopainen ihmettelee.
Omassa viime kauden joukkueessaan Holopaisella oli positiivinen ongelma. Joukkueessa oli 27 tyttöä, josta vain 20 sai pelata samassa ottelussa. Hän ratkaisi peluuttamiseen liittyvää problematiikkaa luovasti.
– Ennalta heikompia vastustajia vastaan ne tytöt, jotka ovat pelanneet lyhyemmän aikaa kuin muut, saivat enemmän vastuuta, ja kokeneemmat huilasivat.
– Sen olen oppinut, että kaikkia ei pysty mitenkään miellyttämään. Aina on se pieni joukko, jota ei tyydytä mikään. Mutta seuratyöntekijänä minun on ajateltava kaikkia joukkueita ja valmentajana jokaista pelaajaa tasapuolisesti. Se tarkoittaa, että aina pitää tehdä kompromisseja.
Kompromissien tekemisen lisäksi Holopainen on opetellut sanomaan ”ei”.
– Olen ymmärtänyt, että kaikkia hommia ei tarvitse tehdä juuri sen päivän aikana. Nykyään aamupäivät on pyhitetty niin, että en tee töitä. Iltapäivällä teen ensin toimistohommat, sitten vedän treenit. Ja kun tulen treeneistä kotiin, en enää avaa tietokonetta. Työtunnit tasoitetaan puolivuosittain, ja seuraavaa kautta aletaan valmistella hyvissä ajoin. Nyt on ensi kauden valmentajat jo rekrytoitu, ja sponsoritilannekin on hyvä. Pääsemme aloittamaan seuraavan kauden hyvillä mielin.
* * *
Niin, seuraava kausi. Siitä ei kukaan tiedä vielä mitään tarkkaa.
FB Factorin C-tyttöjen sekä FB Factorin ja Josban A-tyttöjen yhteisjoukkueen kuluvan kauden piti huipentua playoff-karsintoihin. Tällä kaudella C-tytöt voittivat yhdistetyn Kaakkois-Suomen, Savo-Karjalan ja Pohjois-Suomen aluemestaruuden, ja A-tytöt olivat valtakunnallisen 1. divisioonan lohkonsa ykkösiä. Sitä myötä kummallekin joukkueelle aukeni mahdollisuus päästä kevääksi SM-sarjojen pudotuspeleihin.
– Selkeä tavoite on parin vuoden aikana päästä pois aluesarjoista SM-sarjoihin, Holopainen linjaa.
Vielä tätä haastattelua tehdessä C-tytöt valmistautuivat täyttä häkää karsintaturnaukseen, joka oli vieläpä määrä pelata FB Factorin kotihallissa Kontiolahdella. Tytöt odottivat kovasti, että ”peräkylien joukkue”, kuten he itseään nimittivät, pääsisi haastamaan etelän isojen kaupunkien joukkueita. Vain pari päivää myöhemmin lähes kaikki urheilusarjat ja -kilpailut peruttiin koronaviruspandemian takia.
– Voit arvata tyttöjen tunteet, kun Salibandyliiton uutinen saavutti meidät viimeisten valmistavien harjoitusten päätteeksi. Se oli sellaista itkun ja perkeleen sekamelskaa, Holopainen kertoo.
Vaikka pettymys oli valtava, salibandy ja elämä jatkuvat. Näillekin tytöille tulee uusia kausia, uusia mahdollisuuksia, uusia voittoja ja myös pettymyksiä.
On helppo kuvitella pelaajien selvästi suuressa arvossa ja mukavana valmentajana pitämä Holopainen kertomassa tytöille vaikealla hetkellä, että tästäkin selvitään.
Hän on nimittäin selvinnyt paljon pahemmastakin.
– Uupumuksen jälkeen meni pari vuotta ennen kuin tunsin olevani entisessä kunnossani. Pyöritin taustalla Factorin toimintaa, mutta en ollut seuran palkkalistoilla. Muuten elelin hyvin kevyesti, en tehnyt juuri mitään töitä. Oli todella kova paikka myöntää itselleen, että on uupunut, kun olin aina ajatellut, että jaksan mitä vain ja olen ihan voittamaton. Vasta parin vuoden päästä aloin päästä eroon uni- ja paniikkihäiriöistä ja alkoi tuntua, että yöllä nukuttu uni jopa virkistää, hän kertoo.
– Vaimo tosin sanoo, etten ole vieläkään sama mies kuin ennen uupumusta – vaan parempi versio itsestäni. Nykyään jo hymyilyttää ja elämä maistuu. Täytyy vain pitää huoli, etten aja itseäni uudestaan samaan tilaan. Vaimo kyllä muistuttaa heti, jos alkaa vaikuttaa siltä, että menee liian lujaa.
Holopainen kokee kasvaneensa ihmisenä ikävien kokemusten ansiosta.
– Enää en muodosta mielipidettäni toisista ihmisistä muualta kuulemieni mielipiteiden perusteella, vaan haluan aina itse kohdata ihmisen. Ja vaimon mukaan olen kuulemma oppinut senkin, että anteeksi pyydetään ja annetaan, hän naurahtaa.
Holopainen sanoo suoraan, että yksin hänkään ei olisi koettelemuksistaan selviytynyt.
– Suurin tuki tuli vaimolta ja perheeltäni. Mutta myös tyttöpelaajien vanhemmilta tuli vahva signaali ja toive, että perustetaan yhdessä uusi seura. Eihän kukaan ryhtyisi yksin ja tyhjän päälle perustamaan seuraa, Holopainen kiittelee.
* * *
On vaikea kuvitella, mitä Markus Holopaisen päässä nyt liikkuu.
FB Factorin C-tyttöjen harjoitukset ovat ohi, ja hän keskustelee kentän laidalla joukkueenjohtaja Saana Randénin kanssa. Kaukalon valtaa joukkueellinen sinipaitaisia Lehmo Ballsin noin 10-vuotiaita poikajunioreja. Holopaisen ja parin kaverin 24 vuotta sitten perustaman seuran uusi sukupolvi.
Jos kasvoilta voi mitään päätellä, Holopaista tilanne ei juuri hetkauta. Ei enää. Vielä pari vuotta sitten tilanne olisi voinut olla toinen.
– Ne nahinat on unohdettu. Tai ainakin minä olen. Olen pystynyt jatkamaan eteenpäin. Seurojen välit ovat nyt hyvät ja teemme paljon yhteistyötä, hän kertoo.
Entä mitä sille Holopaisen olkapäähän tatuoidulle LeBan logolle tapahtui?
– Päätin parin vuoden jälkeen, että olkoon siinä. Ajattelin, että enemmän se seura antoi kuin otti. Ne olivat hienoja vuosia, ja olen ylpeä niistä.
Nyt Holopaisen nykyisen joukkueen tytöt ovat jälkiverryttelynsä tehneet. Kahdeksan tyttöä kipuaa Holopaisen pikkubussin kyytiin. Seitsenlapsisen uusioperheen isännällä on omasta takaa ajopeli, jolla pystyy kuskaamaan ison osan joukkueesta treeneihin ja kotiin.
Teinityttöjen kikatus valtaa auton. Ratin takana juttelee tyytyväisen oloinen mies. Pohjois-Karjalassa on säkkipimeää, lämpötila nollassa, ja vettä sataa taivaan täydeltä.
Silti tekee jostakin syystä mieli ennustaa, että tällä seuralla ja joukkueella on edessään kirkas tulevaisuus.
Teksti ja kuvat: Harri Pirinen
—–
Et ole yksin – mistä on kyse?
Urheiluharrastuksesta saa parhaimmillaan iloa, onnistumisia ja hyviä ystäviä. Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa edistetään jokaisen oikeutta nauttia urheilusta turvallisesti sekä tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti.
Et ole yksin -palvelu tarjoaa ilmaista tukea puhelimessa ja chatissa.
Salibandyliitto on mukana Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa, jossa tarjotaan urheiluseuroille konkreettisia työkaluja epäasiallisen käytöksen vähentämiseksi.
Tutkimusten ja selvitysten mukaan kiusaamista, häirintää ja väkivaltaa esiintyy urheilussa kaikissa lajeissa ja kaikilla tasoilla. Urheiluharrastus on kolmanneksi yleisin paikka kiusaamiselle koulun ja netin jälkeen.
Salibandyliitto on laatinut toimintaohjeet epäasiallisen käytöksen ja häirinnän ennaltaehkäisyyn ja käsittelyyn. Löydät materiaalin tältä sivulta.
Lue myös:
Et ole yksin -juttusarja alkaa: ”Salibandy on ollut mun pelastus”
Et ole yksin: ”Mikään ei ole mahdotonta, jos itse haluaa”
Et ole yksin: Jussi Pihan tarina – ”Mikään ei oikeuta kiusaamista tai ikävää huutelua”
Et ole yksin -hanke jalkautuu urheiluseuroihin – tunnetut urheilijat antoivat kasvonsa kampanjalle
Väestöliiton Et ole yksin -palvelu