Et ole yksin: ”Mikään ei ole mahdotonta, jos itse haluaa”

Et ole yksin -juttusarjassa vuorossa on Jenna Viljakaisen tarina. Hän on huomannut, että vakava sairastuminen voi opettaa paljon. Vaikeilla hetkillä salibandyjoukkue oli hänen henkireikänsä.

Julkaistu 23.12.2019 14:51

Jenna Viljakainen muistaa reilun kolmen vuoden takaisen lokakuisen torstai-illan kuin eilisen.

Jyväskylän keskussairaalan lääkäri pyysi Jennan vähän sivummalle, hissien viereen tyhjälle käytävälle, sillä lääkärillä ei ollut tuona iltana käytössään omaa huonetta.

Lääkäri kertoi, mitä tutkimuksissa oli ilmennyt.

–Kysyin lääkäriltä heti, että milloin pääsen treenaamaan. Kanssani sairaalalla ollut ystäväni alkoi itkeä. Kysyin Emmalta, että onko hänellä kaikki ok.

* * *

Jenna Viljakainen, nyt 24, oli aivan pienestä pitäen erittäin urheilullinen ja eloisa lapsi. Marita-äiti vei Jennan, kuten oli vienyt neljä vuotta vanhemman isosiskon Hannen, 2,5-vuotiaana äiti–lapsi-jumppaan. Sen jälkeen Maritan ja 1970–80-luvuilla Joensuun Katajassa koripallon SM-sarjaa pelanneen Karin tyttären vapaa-ajan täyttivät liikunnalliset harrastukset.

–Siitä asti kun olen pysynyt pystyssä, olen harrastanut jotain urheilua, Jenna kertoo.

Jenna harrasti taitoluistelua, telinevoimistelua, yleisurheilua ja koripalloa. Hän itse muistaa taitoluisteluharrastuksen jääneen toisella luokalla, kun kilparyhmällä alkoi olla harjoituksia aamuisin kuudelta.

–Silloin äiti sanoi, että tuohon hän ei enää taivu, Jenna muistaa.

Maritan muistikuva on vähän erilainen.

–Sanoin aina, että kuskaamme ja maksamme teitä niin moneen harrastukseen kuin haluatte, kunhan se on teidän mielestänne kivaa. Kesällä pidimme tyttöjen kanssa saunapalaverin, jossa mietimme, mitä kukin haluaa ja jaksaa tehdä, Marita muistelee taitoluistelun jäämistä.

Jennaa ei haitannut, vaikka meno taitoluistelutreeneissä oli jo tuolloin melko tiukkaa.

–Meillä oli venäläinen valmentaja, joka huusi aina ”vauhti, vauhti, vauhti”, ja moni tyttö itki harjoituksissa. Äiti kysyi, onko se minun mielestäni epämukavaa, kun valmentaja huutaa. Olin vastannut, että sen kun huutaa. Minua ei haitannut; taisi olla jo silloin niin kova pää, Jenna naurahtaa.

Telinevoimistelu jäi pari vuotta myöhemmin, mutta yleisurheilussa ja koripallossa Jenna kehittyi lähelle Suomen huippua.

–Yleisurheilussa keihäänheitto oli leipälajini. Lopetin noin 13-vuotiaana, mikä vähän harmittaa.  Olin siinä melko hyvä, ikäluokassani viidentoista parhaan joukossa Suomessa, Jenna kertoo.

Eniten hän kuitenkin rakasti koripalloa.

–Se kiehtoi, että se oli joukkuelaji. Olin alle 15-vuotiaiden maajoukkueleirillä, mutta maaotteluja en päässyt pelaamaan. Pelasin heittävää takamiestä, eli heitin paljon kolmosia, hän kertoo.

Koripallon takia Jenna jopa muutti kotoaan Joensuusta Lappeenrantaan, missä kävi lukion loppuun ja pelasi kaksi kautta Catzin A-tytöissä SM-sarjaa. Toisen kauden päätteeksi kaulaan pujotettiin SM-hopea.



* * *

Marita-äiti muistaa Jennan lapsuudesta erityisesti kaksi asiaa. Koulu oli Jennalle aina helppoa.

–Ehkä vähän liiankin helppoa. Jenna meni kouluun vuoden ”etuajassa”, ja päätyi poikavaltaiselle luokalle. Kysyin joskus opettajalta, että mitenkäs tuo meidän pieni tyttö pärjää siellä poikien joukossa. Opettaja sanoi, että voi kuule: jos Jenna olisi aloittanut koulun vasta vuoden päästä, hänelle olisi tullut tosi vaikeaa, kun tyttö pitkästyy jo nyt. Jennalle piti kuulemma aina keksiä lisätehtäviä, Marita muistaa.

Marita oli joskus myös ihmetellyt, miksei Jennalla ole koulukirjoja mukana kotona.

–Opettaja kertoi, että sinä aikana kun muut pakkaavat reppunsa, Jenna tekee tehtävät ja jättää kirjat pulpettiin.

Tähän Jennaa motivoi erityisesti yksi asia.

–Hän ei halunnut kantaa kirjoja repussa, vaan siellä kulki aina koripallo, Marita kertoo.

–Ja jos jostakusta voi sanoa, että on mennyt lukion lukematta läpi, niin Jenna sen tosiaan teki. Kirjoituksiin hän kuulemma luki yhdellä viikolla vähän. Jenna sanoi, että hän seuraa opetusta tunnilla, ja se riittää hänelle. Ilmeisesti hänellä on ainakin aika hyvä kuvamuisti, äiti arvelee.

Toisessakin asiassa Jenna erottui muista lapsista.

–Hän ei sairastanut juuri koskaan. Eskarissa opettajat ihmettelivät, että muut lapset ovat olleet vuoden aikana kolmessa eri taudissa, mutta Jenna vaan on jatkuvasti terve. Hän ei ollut koko kouluaikanaan varmaan kymmentä päivää pois koulusta sairastamisen takia, äiti kertoo.

–Siksi se hänen köhänsä silloin syksyllä tuntui niin omituiselta.

* * *

Jenna kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 2013 magnan arvosanoilla. Kesällä 2014 hän pääsi Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan tietojärjestelmätieteitä ja pelasi kaksi kautta koripalloa HoNSU:n naisten ykkösdivisioonan joukkueessa.

Joukkueen toiminnan taso ei kuitenkaan miellyttänyt vaativaa nuorta naista, ja tämä alkoi miettiä lajin vaihtamista.

–Otin yhteyttä O2-Jyväskylän naisten liigajoukkuetta valmentaneeseen Jere Viljanmaahan, joka toivotti tervetulleeksi treeneihin.

Loppukesällä 2016 Jenna sitten huomasi olevansa salibandyharjoituksissa. Hän tunsi olevansa elämänsä kunnossa, mitä nyt välillä selällään maatessa oli tuntunut kuin keuhkot olisivat ”kasassa”.

Hän ei ollut koskaan pelannut tosissaan salibandyä, ja uuden lajin tekniikat vaativat paljon harjoittelua.

–Paljon tuli vietettyä aikaa Killerin liikuntakeskuksella. Siellä hioin itsekseni tai jonkun kaverin kanssa taitoja, erityisesti laukausta. Pikkuhiljaa opin kokeilemalla, millä tavalla lähtee hyvä kuti. Mutta olin niin hyvässä fyysisessä kunnossa, että uskoin kyllä pärjääväni kaukalossa.

Jenna harjoitteli O2-Jyväskylän naisten edustus- ja kakkosjoukkueen mukana, ja aloitti pelit kakkosdivarijoukkueessa, ”Pimpiäisissä”.

Syksyllä Jenna, harvinaista kyllä, sairasteli. Tuntui, kuin paha flunssa olisi jatkunut ja jatkunut.

–Syyskuussa kävimme yhdessä Kreetalla. Se hänen kröhänsä oli kamala, ja räkää tuli kauheasti. Sanoin, että eihän sulla ole ikinä ollut tuollaista tautia, ja patistin häntä menemään reissun jälkeen lääkäriin. Jenna sanoi, että olo on jo parempi, kun oltiin lämpimässä. Eikä uskonut minua, ei mennyt lääkäriin, Marita kertoo.

* * *

Tauti ei kuitenkaan helpottanut, päinvastoin. Noin kuukausi Kreetan-reissun jälkeen Jenna lopulta meni Jyväskylässä lääkäriin.

–Olin löytänyt kaulaltani erikoisen patin. Äiti sanoi, että käy nyt selvittämässä, mikä se on, niin ei tarvitse miettiä.

–Tiistai-iltana Jenna laittoi minulle viestin, että hänellä on kaulallaan joku ”nappula”, että onkohan hänellä syöpä. Olin ottanut vuosi aiemmin itselleni ja tytöille terveysvakuutuksen, ja sanoin, että käy yksityisellä lääkärillä, kun sinne pääset nopeasti. Keskiviikkoaamuna hän meni lääkäriin, Marita kertoo.

–Ilman vakuutusta hänellä ei olisi ollut varaa mennä yksityiselle, ja kunnalliselle olisi voinut kestää kauan. Sieltä olisi ensin annettu antibiootit, ja kun se ei olisi auttanut, ehkä kuukauden päästä olisi alettu tutkia tarkemmin. Onneksi oli se vakuutus. Kuukauden aikanahan olisi voinut tapahtua sisällä vaikka mitä, Marita huokaa.

Torstai-iltana Jenna ja hänen ystävänsä Vänskä kuulivat Jyväskylän keskussairaalan hissikäytävällä lääkärin sanat. Yksi sana, viisi kirjainta. Ne viilsivät syvältä.

S-y-ö-p-ä.

Jenna sairasti imusolmukesyöpää.

–En varmaan oikein tajunnut koko asiaa. Suurin huoleni tosiaan oli, milloin pääsen treenaamaan, ja kysyin itkemään puhjenneelta ystävältäni, onko hän ok, Jenna nauraa nyt.

–Kuvissa oli näkynyt kateenkorvassani noin 15x20 sentin kokoinen kasvain. Syöpien levinneisyysasteikko on 1–4, minulla se oli kolme. Asteikkojen 1–2 sairaudet voidaan hoitaa pelkillä sädehoidoilla, Jenna selventää.

Sattumalta sairaalassa oli perjantaiaamuna vapaa leikkausaika. Jenna kävi Emman kyydillä hakemassa tavaroitaan ja palasi yöksi sairaalaan.

–Aamulla otettiin koepala kaulan patista. Illalla äiti, isä ja sisko tulivat sairaalalle, Jenna muistaa.

Se kohtaaminen on jäänyt vahvasti koko perheen muistiin.

–Kun olimme jutelleet lääkärien kanssa ja olimme lähdössä pois, Jennan vanhempi sisko Hanne sanoi, että hänelläkin olisi asiaa. Hanne kertoi olevansa raskaana, odottavansa ensimmäistä lastenlastamme, Marita muistaa.

–Silloin Kari sanoi, että nyt hän ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Toisella tyttärellä on syöpä ja toinen on raskaana. Kari on savolainen, ja se huumori on vähän erikoista, Marita naurahtaa nyt.

–Itse tokaisin lähtiessämme, että nyt minä tarvitsen oluen. Ja ehdinkin hakea sen lähikaupasta, Marita kertoo.

Reilut kolme vuotta tapahtuneen jälkeen Marita puhuu tapahtuneesta jo huumorin sävyttämänä. Mutta tuolloin mielessä risteili monia kysymyksiä. Suureen synkkyyteen ei kuitenkaan voinut jäädä rypemään.

–Sairaalalla kävin lääkärin huoneessa kysymässä, onko meillä vuoden päästä terve tyttö. Lääkäri vastasi, että on. Se keskustelu auttoi ja loi uskoa, että täältä noustaan, Marita kertoo.

–Minulle lääkäri sanoi, että jos joku syöpä pitää sairastaa, mieluiten sitten imusolmukesyöpä. Siinä on paras toipumisennuste, yhdeksän kymmenestä paranee, Jenna kertoo.

* * *

Ikänsä liikkunut nuori nainen ei suostunut vakavasti sairaanakaan jämähtämään vuoteen omaksi. Kari jäi viikonlopuksi Jennan kanssa Jyväskylään, ja sunnuntaina isä ja tytär kävivät ulkona syömässä – ja katsomassa O2:n naisten liigaottelun.

–Olin katsomossa kanyyli käsivarressa. Joukkueelle olin kertonut sairastumisestani heti, Jenna kertoo.

Sytostaattihoidot alkoivat pari päivää myöhemmin, mutta sekään ei tuntunut Jennaa stressaavan.

–Maanantai-iltana kävimme kaverini kanssa ulkokentällä pelaamassa sählyä. Ei se ehkä ihan sallittua olisi ollut, mutta hoitajilla oli sen verran tilannetajua, että päästivät.

Tiistaina alkoivat hoidot.

–Neljää eriväristä myrkkyä suoraan suoneen. Siitä tuli normisetti. Kahden viikon välein joka tiistai sama satsi, Jenna sanoo lakonisesti.

Hän ei aluksi täysin ymmärtänyt, miten heikoksi sytostaattihoidot ihmisen vetävät.

–Nehän ovat myrkkyjä, jotka tappavat syöpäsoluja, mutta myös muita soluja.

Keskiviikkona kotonaan Joensuussa ollut Marita huolestui. Hän ei saanut Jennaa kiinni pariin tuntiin.

–Olimme jättäneet hänelle rahaa ja sanoneet, että lähettää kaverin käymään kaupassa. No eihän Jenna taaskaan uskonut. Hän oli lähtenyt kaverin kanssa Prismaan, siis päivä ensimmäisten sytostaattien jälkeen, ja pyörtynyt kauppaan, Marita kertoo.

Sen jälkeen Jenna ymmärsi, minkälaisista myrkyistä on kyse.

–Pari-kolme päivää hoitojen jälkeen meni aina ihan koomassa. Sitten hoitoihin menokin alkoi tuntua siltä, kuin olisi teuraalle menossa. Olin tosi äkäinen aina ennen hoitoja. Hoidottomina viikkoina pystyin elämään melko normaalia elämää, Jenna kertoo.

* * *

Sairauden aikana Jennaa piti pystyssä erityisesti yksi asia: urheilu. Tarkemmin salibandy ja O2-Jyväskylän ”Pimpiäisten” yhteisö.

–Äiti ja isä olisivat halunneet, että palaan Joensuuhun ja käyn siellä hoidoissa. Mutta halusin pysyä Jyväskylässä. Siellä olivat kaverit ja joukkue. En käynyt sairauden aikana koulua, mutta treenit olivat todella tärkeä asia. Treenasin sen verran kuin jaksoin. Ja kävin mukana pelireissuilla, vaikken tietenkään pelannut. Tein hyvät eväät mukaan ja lähdin reissuun. Aloinkin kutsua niitä eväsretkiksi, Jenna kertoo.

–Kerran olin mennyt kaksi päivää hoitojen jälkeen treeneihin maalivahdiksi, hän sanoo.

Ja sanoo nimenomaan ”olin mennyt”. Ihan tarkkaa kuvaa noista treeneistä ei ilmeisesti ole jäänyt muistiin.

–En tiedä, miten selvisin niistä treeneistä. Mutta toisaalta se, että lähdin puoliväkisinkin liikkeelle, paransi oloa.

Joukkue oli tärkeä siksikin, että siellä hän sai olla oma itsensä ja kavereiden joukossa aivan kuin aina ennenkin.

–Sairaanakin kannattaisi yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää ja pysyä mahdollisuuksien mukaan rutiineissa. Se on sairastuneelle tosi iso asia, miten muut ihmiset kohtaavat hänet. Minä olin ihan sama ihminen kuin terveenäkin, ja oli tärkeää, että minulle pystyi puhumaan samoja, tavallisia asioita kuin aiemminkin. Minähän suorastaan elin niistä samoista jutuista! On tärkeää, että sairastuneelle ei voivotella eikä tätä säälitä, Jenna sanoo.

Aina hoitopäivän koittaessa isä Kari tai äiti Marita tuli Jyväskylään yöksi ja hoiti asiat niin, että Jennalla riitti esimerkiksi syötävää seuraaviksi päiviksi.

–Sen vuoden lomapäivät menivät Jyväskylän-reissuihin. Mutta lomaa ne eivät olleet. Kyllä se rankkaa oli meillekin. Mutta oma lapsi on niin tärkeä, että tämän eteen tekee mitä vain. Silloin sitä vaan ajatteli, että tästä on selvittävä ja suoriutui vaan, Marita sanoo.

–Monesti tuli ajateltua, että helpompi olisi kestää, jos se olisi tullut itselle eikä lapselle. Niin päin se olisi mennyt ”oikein”, hän huokaa.



* * *
Hoidot tehosivat Jennaan hyvin. Neljäs hoitokerta oli yksi kriittinen piste, jonka jälkeen varmistettiin, miten hoidot ovat tehonneet. Viesti oli positiivinen.

–Sen jälkeen uskalsin treenata vähän enemmän.

Koko elämän jatkunut urheileminen saattoi jopa edesauttaa toipumista.

–Hoitajatkin ihmettelivät, miten hyvinä valkosoluarvoni pysyivät koko ajan. Tieteellistä näyttöä tästä ei ole, mutta urheilu, ja treenaaminen hoitojen aikanakin, saattoivat kuulemma auttaa. Hiuksenikaan eivät lähteneet sytostaattihoitojen aikana kokonaan. Sovittelin jo peruukkejakin, mutta lopulta otin vain hiustenpidennykset.

Sytostaattihoitokertoja piti olla kaksitoista, mutta koska Jenna oli ollut kipeä ennen viimeistä kertaa, lääkäri sanoi, että sen voi jättää pois.

–Epänormaali aktiivisuus oli kuulemma kuollut kropastani jo ennen joulua, eli jo muutaman hoitokerran jälkeen. Lääkärin mukaan viimeisellä hoitokerralla ei olisi enää saavutettu mitään.

Sytostaattien jälkeen alkoivat sädehoidot.

–Ne olivat ihan lastenleikkiä sytostaatteihin verrattuna.

Toukokuussa, noin seitsemän kuukautta hissikäytävällä saadun diagnoosin jälkeen, Jenna sai terveen paperit. Se oli viisi kuukautta nopeammin kuin lääkäri oli Marita-äidille luvannut.

–Virallisesti terveen paperit tulevat viiden vuoden jälkeen, kun kontrollikäynnitkin on suoritettu. Mutta käytännössä olin silloin terve.

* * *

Huoli ei kuitenkaan loppunut toukokuussa 2017.

–Silloin ajattelimme, että kun jaksamme toukokuulle ja Jenna on terve, kaikki helpottuu. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Lääkäri sanoi loppukeskustelussa, että jos tauti uusii, se uusii todennäköisesti kahden vuoden aikana. Kun odottelimme sitä kahden vuoden rajapyykkiä, en uskaltanut edes kertoa Jennalle, miten paljon minuakin pelotti, Marita kertoo.

–Itselleni Jennan sairaus on tehnyt sen, että aina, kun puhelimeen tulee viesti, minun on pakko tarkistaa se heti. Ja nukunkin puhelin vieressäni. Ja tuntuu, että Jennallekin henkisesti raskainta oli aika sen jälkeen, kun hoidot loppuivat. Sanoin hänelle, että aina kun on joku vaiva, se pitää selvittää, eikä elää paineen alla. Kolme-neljä kertaa Jenna on käynyt jossain tutkimuksissa, muun muassa sydänlääkärillä, mutta mitään vikaa ei ole ollut. Mutta lienee ihan normaalia, että tuollaisen kokemuksen jälkeen jää monenlaisia epäilyksiä, Marita sanoo.

Kesällä 2016 Jenna oli tuntenut olevansa paremmassa kunnossa kuin koskaan. Vuosi myöhemmin tilanne oli aivan toinen.

–Kesän peruskuntotreeneissä minun piti kävellä osa lenkeistä. Sen verran voimat olivat huvenneet. Silloin tuli tavallaan tuplastressi. Piti opetella lajitaitoja ja saada itsensä kuntoon. Aloin tehdä kaikki kahdeksan kilometrin treenimatkat pyörällä, ja pikkuhiljaa kunto taas koheni. Keväällä 2018 olin siinä kunnossa, että jaksoin nostaa punttisalilla muutakin kuin tangon, hän kertoo.

Keväällä 2018 ”Pimpiäiset” myös nousi kakkosdivarista ykköseen. Jennalle kuitenkin koitti elämässä uusi suunta.

* * *

Hetket, jotka pakottavat ihmisen todella pysähtymään, saattavat usein muuttaa elämän suuntaa merkittävästikin. Kun pitää pysähtyä isoon risteykseen ja jäädä miettimään, mihin suuntaan tästä jatkaisi, ihminen ei ehkä enää jatkakaan siihen suuntaan, mihin luuli haluavansa kulkea.

Näin kävi myös Jennalle. Hän päätti pyrkiä kesällä 2018 Vierumäelle opiskelemaan liikunnanohjaajaksi. Hän pääsi sisään.

–52 otettiin sisään, ja vasta myöhemmin minulle selvisi, että hakijoita oli ollut yli tuhat!

Yllättääkö tämä sen jälkeen, mitä Marita kertoi Jennan koulumenestyksestä?

Jennalla on edelleen paikka myös Jyväskylän yliopistossa.

–Ajattelin, että jos opiskelisi välipalaksi liikunnanohjaajan tutkinnon. Jyväskylän yliopistolta valmistun joskus kauppatieteiden maisteriksi, ja siinä tutkinnossa on mukana myös IT-puoli. Sehän on oikea tulevaisuuden tutkinto, hän iloitsee.

Nyt hän uskaltaa taas suunnitella tulevaisuutta. Ajatukset tulevaisuudesta tosin muuttuivat sairastumisen myötä.

–Rupesin miettimään, mitä oikeasti haluan elämässäni tehdä. Minulle urheilu on aina ollut tosi tärkeä asia. Miksen siis tekisi jotain urheilun parissa, Jenna sanoo.

–Sairastuminen opetti, että kannattaa tehdä asioita, joista oikeasti tykkää. Ja että ei kannata miettiä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Ennen sairastumista mietin esimerkiksi, että voinko tai kehtaanko enää tässä iässä vaihtaa lajia; että onko siinä mitään järkeä. Mutta eihän kaikessa pidä olla järkeä!

–Olen minäkin joskus miettinyt, onko siinä mitään järkeä, että juoksen jonkun pallon perässä. Mutta jos ja kun se on minun mielestäni hauskaa, niin minähän juoksen sen pallon perässä! Ja etenkin joukkueurheilussa siitä joukkueesta, yhteisöstä, tulee paljon tärkeämpi kuin siitä pallosta tai tuloksesta. Sitä paitsi olen niin pienestä asti urheillut, etten tiedä, mitä muutakaan tekisin, hän pohtii.

Moni ajattelee, että on aivan karmea kohtalo, kun parikymppinen, elämänsä alussa oleva ihminen, sairastuu vakavasti. Kaiken omakohtaisesti kokenut Jenna ajattelee nyt aivan toisin.

–Niin... Olen sanonut, että melkein jokaisen parikymppisen pitäisi sairastua vakavasti ja parantua. Siinä pysähtyy miettimään asioita, joita ei muuten tulisi ajatelleeksi.

Vasta tässä vaiheessa haastattelua Jennan silmät kostuvat ensimmäisen kerran, ja hetkeen hänen on vaikea saada muodostettua ajatuksistaan selkeitä lauseita.

–Tämä voi kuulostaa hurjalta, mutta nyt olen jopa kiitollinen siitä, että sairastuin. Mutta näin se on. Kaikki riippuu siitä, miten asiaan itse suhtautuu. Ajatteleeko, että kaikki on ihan paskaa, vai että tästä voi oppia jotakin. Sairastumisen ansiosta olen varmasti kypsempi kuin moni ikäiseni, hän sanoo.

* * *

Kesällä 2018, päästyään Vierumäelle opiskelemaan, Jenna siirtyi pelaamaan naisten Salibandyliigaan nousseeseen lahtelaiseen Pelicans SB:hen. Hassua kyllä, Pelicans kukisti liigakarsinnoissa juuri Jennan entisen seuran O2-Jyväskylän.

–Kun olin menossa pääsykokeisiin, otin yhteyttä Pelicansiin ja kysyin, olisiko heillä mahdollisesti pelipaikkaa. Kun pääsin Vierumäelle, soitin päävalmentaja Kimmo Hyttiselle. Hän sanoi, että onpa hieno juttu; he olivat juuri rakentaneet ensi kauden joukkuetta ja jättäneet paikan auki minulle.

Jennasta ei tullut taitoluistelijaa, telinevoimistelijaa eikä keihäänheittäjää, ei ihan lapsuutensa rakkaimman lajin koripallon maajoukkue- tai pääsarjapelaajaa. Sen sijaan hän pelasi syksyllä 2018 ensimmäisen naisten pääsarjaottelunsa salibandyssä.

Se ei kerro siitä, miten helppo salibandyn naisten liigaan on päästä. Se kertoo siitä, miten intohimoinen, asialleen omistautunut nainen Jenna Viljakainen on. Jos hän jotain päättää, hän tekee sen, mitä on päättänyt.

Vaikka sitten selviytyy syövästä.

* * *

Jenna Viljakainen tietää, millaista on olla yksin.

Hän tietää, millaista on tulla salibandyjoukkueeseen ja olla taidollisesti selvästi muita perässä.

Hän tietää, millaista on maata yksin sairaalan sängyssä, kun on saanut juuri kuulla sairastavansa syöpää.

Hän tietää, millaista on olla yksin kotona sytostaattihoitojen jälkeen ja toivoa, että kunpa paha olo menisi pian ohi.

Hän tietää myös, mikä merkitys voi olla sillä, että on joku joukkue, johon voi tuntea kuuluvansa. Yhteisö, jossa voi olla oma itsensä ystävien joukossa.

Siksi hän tietää myös, miksi kannattaa kannustaa muita tällaisiin porukoihin.

–Olen käynyt tällä kaudella myös Pelicansin A-tyttöjen harjoituksissa, että saisin enemmän treeniä. Syksyllä sinne tuli kaksi 14–15-vuotiasta tyttöä ensimmäisiin harjoituksiinsa. Tietysti he olivat taidollisesti muita perässä. Seuraavalla kerralla vain toinen oli mukana treeneissä, toinen oli tullut vain katselemaan harjoituksia. Menin treenien jälkeen juttelemaan näiden tyttöjen kanssa, ja kyselin, että olette ilmeisesti vasta aloittaneet salibandyn. Tytöt sanoivat, että joo, ja heitä harmitti, kun he olivat huonompia kuin muut.

–Sanoin heille, että hei: te olette noin nuoria, ja minä aloitin tämän lajin 21-vuotiaana, ja pelaan nyt liigassa. Että te voitte päästä ihan mihin tahansa. Seuraavalla kerralla se toinenkin tyttö oli taas mukana treeneissä, Jenna kertoo.

–Sanoin tytöille, että jos itse haluaa, mikään ei ole mahdotonta.



Teksti: Harri Pirinen
Kuvat: Jyrki Hämäläinen, Teuvo Sankila ja Harri Pirinen

-----
Et ole yksin - mistä on kyse?

Urheiluharrastuksesta saa parhaimmillaan iloa, onnistumisia ja hyviä ystäviä. Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa edistetään jokaisen oikeutta nauttia urheilusta turvallisesti sekä tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti.

Et ole yksin -palvelu tarjoaa ilmaista tukea puhelimessa ja chatissa.

Salibandyliitto on mukana Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa, jossa tarjotaan urheiluseuroille konkreettisia työkaluja epäasiallisen käytöksen vähentämiseksi.

Tutkimusten ja selvitysten mukaan kiusaamista, häirintää ja väkivaltaa esiintyy urheilussa kaikissa lajeissa ja kaikilla tasoilla. Urheiluharrastus on kolmanneksi yleisin paikka kiusaamiselle koulun ja netin jälkeen.

- Tärkeässä roolissa kiusaamiseen liittyvien asioiden käsittelyssä ovat seurat, joissa harrastaminen tapahtuu. Seuratoimijoiden valmiudet käsitellä näitä tapauksia voivat kuitenkin vaihdella, vaikka halua olisikin, toteaa Et ole yksin -hankkeen ohjausryhmään kuuluva Salibandyliiton seurakehittäjä Elina Anttonen.

Salibandyliitto on laatinut toimintaohjeet epäasiallisen käytöksen ja häirinnän ennaltaehkäisyyn ja käsittelyyn. Löydät materiaalin tältä sivulta.

Lue myös:
Et ole yksin -juttusarja alkaa: ”Salibandy on ollut mun pelastus”

Et ole yksin -hanke jalkautuu urheiluseuroihin - tunnetut urheilijat antoivat kasvonsa kampanjalle

Väestöliiton Et ole yksin -palvelu

CraftEerikkiläLIDLOsuuspankkiSuveraSubwayTeho sportTupla+UnihocVeikkausVW-HyötyautotBiokia
Fais est. 1993TalgrafStadiumTallinkSponsor InsightEversheds Asianajotoimisto

Käytämme sivustollamme evästeitä ja muita vastaavia tekniikoita. Tallennettavista tiedoista voit lukea tietosuojaselosteesta.