Käsi ylös, kuka olisi kiinnostunut? Todellisuudessa ihan näin yksinkertaisesti ei ole tarvinnut kuitenkaan udella, kuka olisi kiinnostunut valmentamaan sähköpyörätuolisalibandyn maajoukkuetta. Totuus on kuitenkin se, että lajiin sopivia valmentajia ei ole jonoksi asti.
Mutta onneksi ovat Mika Borg, Jaakko Linkoheimo ja Riina-Kaisa Ojala, jotka ovat innostuneet erikoisesta lajista. Ja mikä parasta, kaikilla kolmella on ”sähkärisäbästä” myös paljon tietämystä. Alku on kuitenkin ollut haastava, sillä kolmikko on tullut lajin pariin käytännössä pystymetsästä – ilman suurempaa kokemusta edes pystysalibandystä.
Salibandykokemuksesta ei olisi ollut muutenkaan hyötyä, sillä vammaisurheilijoille tarkoitettu soveltava liikuntamuoto, sähköpyörätuolisalibandy eli SPT-salibandy, on nimestään huolimatta täysin oma laji. Ainoastaan pelivälineet, reikäpallo ja maila, tulevat salibandystä. Kaukalossa toki pelataan, mutta sekään ei ole samanlainen kuin salibandyssä, maaleista puhumattakaan.
Usein sanotaan, että SPT-salibandy muistuttaa luonteeltaan enemmänkin koripalloa. Vaikka sähkärisalibandy on maalintekopeli, taktiset kuviot blokkauksineen tulevat korismaailmasta.
Maajoukkueen päävalmentajana toimiva Borg tutustui salibandyyn jo pikkupoikana. Koulun ilmoitustaululle tuli seurakunnan mainos mahdollisuudesta harrastaa salibandyä. Siispä kaveriporukan mukana ensin seurakunnan sählykerhoon ja sieltä muutaman vuoden jälkeen Tapanilan Erän juniorijoukkueeseen.
– Lopettelin jo yläkouluikäisenä, tosin myöhemmin pelasin vielä aikuisten harrastesalibandyä. Opiskeluaikana piti saada lisäansioita. Helsingin Outsiders haki sähkärisalibandyyn valmentajaa. Hain ja sillä tiellä olin kaksitoista vuotta. Aikaisempaa kokemusta ei ollut, tosin olin vuoden pyörätuolilla liikkuvan pojan avustajana lukiossa. Eli ei minun uratarinani ole tämän romanttisempi, toteaa Borg.
Vielä Borgia vähemmän salibandykokemusta on maajoukkueen toisella valmentajalla, Linkoheimolla.
– Olemme Mikan kanssa lapsuudenkavereita jalkapallosta. Opiskelin liikunnanohjaajaksi Vierumäellä ja aloitin liikunnanopettajan työt vuonna 2011. Outsiders perusti samaan aikaan lapsille sähkärisalibandyjoukkue ja Mika pyysi mukaan. En ollut edes nähnyt lajia ennen. Enkä ole koskaan pelannut edes pystysalibandyä, kertoo Linkoheimo.
Ojala tuli maajoukkueen johtajaksi samalla, kun Borg ja Linkoheimo valittiin valmentajiksi vuonna 2016.
– Olin Oulussa henkilökohtainen avustaja nuorelle naiselle, joka harrasti tätä lajia. Itselläni on tanssi- ja joukkuevoimistelutausta. Paikallinen sähkärisalibandyjoukkue etsi uutta valmentajaa. En tuntenut lajia lainkaan, mutta pyysivät minua mukaan. Aloin kouluttamaan itseäni oppiakseni lajin. Muutaman vuoden valmensin Oulussa sekä kiinnostuin maajoukkueen joukkuejohtajatehtävistä, muistelee Ojala.
Maajoukkuepelaajat valitaan pienestä määrästä. Määrä, mistä voidaan valita, on vain parikymmentä pelaajaa. Maajoukkueeseen pääsee 10-12 pelaajaa, mutta kisoihin voidaan lähettää vain kymmenen.
Kuten muissakin palloilulajeissa, roolitukset vaikuttavat pelaajavalintaan. Sähkärisalibandyssä vain osalla pelaajista on maila. Niin sanotut stick-pelaajat ovat blokkareita. Lisäksi vammaisuusasteen perusteella pelaajat pisteytetään 0,5-4,5. Mitä isompi luku, sitä toimintakykyisempi pelaaja on kyseessä. Monella vammaisuuden taso on sellainen, että se ei mahdollista kansainvälisten otteluiden pelaamista,
– Neljän pelaajan yhteispistemäärä kentällä on maksimissaan kaksitoista, joten joukkueessa ei voi olla montaa neljän pisteen pelaajaa. Jokaista pisteluokkaa pitää olla sopivassa määrin, että saadaan hyviä yhdistelmiä.
SPT-salibandypelaajalta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia.
– Stick-pelaajalla, jolla ole ei mailaa, pitää olla hyvä pelinlukutaito. Hänen pitää olla vastustajaa askeleen edellä. Vaikka ”stikkari” ei voi pelata pallolla, hän on yksi tärkeimmistä pelaajista kentällä. Hän antaa muille mahdollisuuksia, kuten koripallossa.
– Ideaali mailapelaaja on vahvakätinen, jolla on tekniikka hallussa ja voimataso kunnossa. Kaikilta pelaajilta vaaditaan tietysti hyvää tuolinajotaitoa ja sopivasti rämäpäisyyttä. Pitää uskaltaa mennä tilanteisiin.
Entä loukkaantumiset?
– Tässä lajissa loukkaantuminen tarkoittaa usein tuoliin liittyviä teknisiä ongelmia. Niitä tulee jatkuvasti. En muista tilannetta, että pelaaja olisi itse loukkaantunut.
Maajoukkuetason tapahtumia ja turnauksia on harvakseltaan.
– Leireilemme kerran kahdessa kuukaudessa. Uskomme, että laatu korvaa määrän. Arvokisat ovat kahden vuoden välein, kun MM-kisat ja EM-kisat vuorottelevat. Niiden välissä on korkeintaan yksi maajoukkueturnaus.
Parhaimmat joukkueet eivät tule perinteisistä salibandymaista.
– Sveitsi ja Suomi tekevät poikkeuksen. Italia, Hollanti ja Saksa ovat kovia maita, mutta esimerkiksi Ruotsissa pelataan enemmän salibandyä manuaalituolilla.
SPT-salibandyssä pelataan kahdella eri sarjatasolla. SM-sarjassa pelaavat parhaimmat joukkueet. Haastajat pelaavat Finlandia-sarjaa.
– SM-sarjassa pelaa vain 4-5 joukkuetta. Enemmänkin voisi olla, sillä on varmasti pelaajia, jotka voisivat pelata tätä lajia. Heidät pitäisi saada vauhdikkaan lajin pariin.
Muodostuuko sähkärisalibandyssä joukkuelajeille tuttua pukukoppi-ilmapiiriä?
– Joukkuehenki on ihan yhtä tärkeää kuin missä tahansa muussa lajissa. Mustaa huumoria viljellään kopissa. Se kuuluu tämän lajin luonteeseen. Pelaajat eivät kaipaa sääliä, päänsilitystä, vaan päinvastoin. He haluavat olla vain yhdenvertaisia.
Suomen sähkötuolipyöräsalibandyn maajoukkue kokoontuu säännöllisin väliajoin leireille. Kuvassa takarivissä ovat valmentajat Jaakko Linkoheimo (vas.), Mika Borg (oik.) ja joukkueenjohtaja Riina-Kaisa Ojala. Pelaajat vasemmalta oikealle: Walter Östergård, Saila Luumi, Anni Kyröläinen, Samuel Ojala, Petri Matikainen (A), Jesse Mursu, Jasmi Ahonen ja Atso Ahonen (C). Kuvasta puuttuvat: Ella-Riikka Isometsä, Markku Jansson, Olli Palonen ja Kasper Vuorinen.
Teksti ja kuva: Hannu Tuominen