Et ole yksin: Jussi Pihan tarina – ”Mikään ei oikeuta kiusaamista tai ikävää huutelua”

Et ole yksin -juttusarjassa vuorossa on Jussi Pihan tarina.

Jussi Piha on joutunut kuulemaan pilkkaa kehostaan ja kärsinyt vakavasta uupumuksesta. Vaikeudet voitettuaan hän nousi maailmanmestariksi. Nyt hän haluaa jakaa oppejaan junioreille, ja rohkaisee näitä puhumaan vaikeista asioista.

Jussi Piha muistaa yhä, kuinka sai juniorivuosinaan osakseen hyväntahtoisia hymyjä ja naurahduksia salibandyotteluissa. Syy oli se, että hän oli pienikokoinen, mutta pelasi Westend Indiansissa itseään vanhempien joukkueissa.

–Muistan hauskoja hetkiä, kun pelasin 1983 syntyneiden, eli neljä vuotta itseäni vanhempien kanssa. Olin ikäiseksenikin pieni, ja joillakin taas oli jo murrosiän kasvupyrähdys takana. Aloituksissa oli joskus huvittavia tilanteita, ja joskus vastustajat ja yleisökin vähän naurahtelivat. Piha kertoo.

–Ominaisuuksiltani olin aika nopea. Jääkiekkojoukkueissani olin yleensä nopeimpien luistelijoiden joukossa, hän jatkaa.

Vähitellen nauru ja kommentit alkoivat kuitenkin saada myös pilkallisia sävyjä. Yksi syy oli juuri se, että hän oli fyysisessä kehityksessä kanssapelaajiaan ja vastustajiaan jäljessä.

–Muilla oli äänenmurros jo tullut, mutta oma ääneni oli kimeämpi. Vastustajien penkiltä saattoi kuulua huutoja, joissa minun huutojani matkittiin kimeällä äänellä. En kokenut sitä suoranaisesti pilkkana, mutta muistan miettineeni, miksi sellaista tapahtui, Piha muistaa.

Hiljalleen kommentointi alkoi saada yhä ikävämpiä sävyjä yhä useammin. Myös tämä johtui nuorukaisen fyysisistä ominaisuuksista. Runsaasta liikkumisesta huolimatta Pihalle alkoi kertyä ylimääräistä painoa.

–En muista tarkkaan, milloin painoa alkoi tulla. Pelasin jalkapalloa 13–14-vuotiaaksi, ja muistan, että viimeisinä aikoina jalka ei enää liikkunut niin terävästi kuin ennen. C- ja B-ikäluokissa oli jo vähän haasteita. Ensin jäi jalkapallo, sitten jääkiekko. Salibandy tuntui mielekkäimmältä. Yksi syy oli se, että muissa lajeissa alettiin vaatia lajin valitsemista, mutta salibandyssä tähän ei painostettu.

Nuoruusvuosina Pihan ravinto alkoi koostua liiaksi herkuista, mikä näkyi kropassa. Sitten rupesi kuulumaan peleissä ikäviä kommentteja.

–Omilta joukkuekavereilta tai valmentajilta en kuullut mitään ikävää. Enemmänkin se oli sitä, että peleissä tuli vastustajilta tai yleisöltä painoon viittaavia huutoja. Minulla on sellainen kuva, että pystyin kuittaamaan kommentit ja suojelemaan itseäni huumorin keinoilla, ja mielestäni olin sinut asian kanssa. Mutta voi olla, että tämä on myös kummitellut takaraivossa, hän pohtii.

–Tiesin toki, että urheilussa ja urheilukatsomoissa on tuontapaista kielenkäyttöä, ja osasin jotenkin suhtautua siihen. Ja ehkä minua auttoi sekin, että yleensä pärjäsin kentällä. Ajattelin, että sain kuulla huutelua, koska vastustajat ja yleisö yrittivät vaikuttaa minuun.Vaikka Piha ei kokenut painoonsa liittyvää kommentointia kovin satuttavana, hän korostaa, että ihmisen paino tai ulkonäkö ylipäätään ei oikeuta muita kommentoimaan asiaa.

–Paino tai mikään ulkonäköseikka ei määritä sitä, mikä kukakin on ihmisenä. Olin ihan sama Jussi koko ajan, painoin sitten enemmän tai vähemmän. Enkä myöskään koe, että olisin kelvannut urheilijana paremmin tai huonommin sen mukaan, paljonko painoin, hän sanoo.

Nyt 32-vuotias Piha kertoo kamppailleensa painohaasteen kanssa koko aikuisikänsä.

–Uskoakseni suurin syy on ollut ravinnossa. Se on ollut liian herkkupainotteista. Matkan varrella on tullut kokeiltua monenlaista dieettiä, ja olen välillä saanutkin painoa hetkellisesti alas. Mutta kun dieetit eivät ole olleet oikeanlaisia, ne ovat saattaneet vaikuttaa esimerkiksi niin, etten ole jaksanut urheilla. Sitten olen taas lipsahtanut vanhoihin tapoihin. Sellaista jojoilua tämä on ollut. Vasta nyt suhtautumiseni ruokaan on oikeanlaista, ja olen saanut painoa järkevällä tavalla alas, hän kertoo.

172-senttinen Piha painaa tätä nykyä noin 71 kiloa. Mutta moni muistaa neljän–viiden vuoden takaisen Pihan, jonka päällä Classicin pelipaita pingotti sieltä ja täältä. Tuolloin ”läski”-huutoja kuului vähän väliä.

–Silloin painoin pahimmillani 87 kiloa. Treenaaminen oli aika haastavaa, eikä kovin mukavaa. Peleissä piti tehdä kompromisseja, kun liikkuminen oli huonoa.

Piha arvelee, että tuolloisen painon nousun taustalla oli monen tekijän summa.

–Viisi vuotta sitten lonkassani todettiin kulumaa, ja olin vähän aikaa pelaamatta. Treenaamiseen tuli varovaisuutta ja pelkoa kivusta. Tilanne oli myös henkisesti haastava. Ensimmäinen lapsemme oli syntynyt vähän aiemmin, eikä unirytmi ollut paras mahdollinen. Työ vaati oman aikansa ja energiansa, ja vapaa-aika meni aika pitkälti sohvalla. Liikaa stressiä, vähemmän liikuntaa ja enemmän ruokaa ja herkkuja, hän summaa.

Avainsana on stressi. On tutkittu, että stressi nostaa kortisoli-hormonin tasoa, mikä taas vaikuttaa ruokahalua kasvattavasti. Mikä pahinta, tällöin ruokahalu kohdistuu tavallista useimmin makeaan.

–Kun puhutaan vain syömisestä, on helppo sanoa, että älä syö niitä herkkuja. Mutta sokeri on erittäin addiktoiva jo aineena sekä niin, että sen syöminen helpottaa stressiä. Itselläni on ollut kumpaakin: sekä sokeriaddiktiota että halua helpottaa stressiä.

–Joskus kävi niin, että kun oli vedetty hyvät treenit, tuli herkuteltua ikään kuin palkinnoksi – ja sitten seuraavana päivänä teki mieli lisää sokeriherkkuja. Nuo ovat niitä valintoja, joista voi ajatella, että yksittäisinä valintoina ne eivät paina paljon – mutta jotka lopulta ratkaisevat pitkällä aikavälillä kaiken.

–Olen saanut ravintoasioissa neuvoja ja ohjelmia valmentajilta, mutta ylipaino on kuitenkin ollut aika arka aihe, josta on ollut vähän vaikea puhua ulkopuolisille. Pitkään yritin selviytyä ongelman kanssa yksin. Nyt olen ottanut käyttöön mallin, joka tuntuu sopivan hyvin, ja minulla on mahdollisuus kysyä neuvoja asiantuntijoilta. Ravintopuolen suhteen olen parhaassa tilanteessa ikinä, Piha kertoo.

Vuoden 2017 alkuun mennessä Piha oli saanut kiloja karistettua, mutta sitten iskivät toisenlaiset haasteet. Kyse oli paljon suuremmista asioista kuin urheilusta.

–Saimme tietää, että nuoremmalla tyttärellämme oli pitkäaikaissairaus, lasten reuma. Se oli tietynlainen shokki, sillä emme tienneet, mitä siitä seuraa emmekä osanneet oikein suhtautua asiaan. Sairaus vaati varsinkin aluksi paljon lääkärikäyntejä, kokeita ja lääkitystä. Asiat pysyivät tietyllä tapaa ihan hyvällä tolalla, mutta stressi oli aika kova.

Vähän aiemmin Piha oli saanut uuden työpaikan ja noussut salibandyssä maajoukkuerinkiin, ja perhe oli hankkinut uuden omakotitalon.

Lapsen sairautta lukuun ottamatta elämässä oli paljon positiivista. Lähes kaikki oli siis mallillaan, joku saattaisi ajatella. Ikävä kyllä on myös niin, että positiivisetkin asiat saattavat kuormittaa liikaa.

–Työ maistui, tulosta tuli ja tiesin, että olisi mahdollista edetä uralla. Halusin kovasti näyttää osaamiseni töissä. Kesän lopussa odotti salibandyssä World Games -turnaus, johon halusin mukaan. Päätimme myös remontoida ostamamme talon, Piha kertaa.

Vaikka remontissa oli mukana apukäsiä, isäntä oli myös itse tiukasti kiinni projektissa.

–Remonttipäivät olivat pitkiä, ja kun oli tärkeä turnaus tulossa, ajattelin, että illalla pitää vielä vetää treenit. Sitten oli työt, ja lapsen sairaus koko ajan taustalla. Pääsin World Gamesiin, mikä oli mahtava kokemus. Mutta syksyä kohti mentäessä aloin huomata haasteita jaksamisessa.

–Vaimokin vähän kyseli, että mikä on. Itsestäni alkoi tuntua, että kun lähden treeneihin, pitäisi olla kotona. En osannut nauttia treeneistä, enkä saanut niistä sitä virtaa, mitä pitäisi. Yritin olla kotona niin paljon kuin mahdollista, ja silti tuntui, etten ollut tarpeeksi. Kotona mietin, että pitäisi olla harjoittelemassa. Kaikki alkoi mennä suorittamiseksi, Piha kuvailee.

Piha oli Classicin kapteeni, ja hän halusi kantaa vastuuta koko joukkueesta.

–Kaikki kulminoiutui loka-marraskuun Champions Cupiin. Olin tuntenut jo aiemmin, etten ole parhaimmillani. Ajattelin silti, että tsempataan ja pelataan hyvin. Turnaus ei mennyt hyvin itseltäni eikä joukkueelta. Tajusin, että hieno mahdollisuus meni sivu suun, ja etten ylipäätään ollut vähään aikaan nauttinut salibandystä, vaikka se oli ollut kauan suuri intohimoni.

–Kun tulin Champions Cupista kotiin, purskahdin ihan rehelliseen itkuun. Siinä purkautui pettymyksen lisäksi pitkään kestänyt stressi ja ylikuormitus. Kun on mennyt äärirajoilla liian pitkään, seinä tulee jossain vaiheessa vastaan rajummin. Silloin iski tietynlainen sekasorto ja tunne, etten jaksaisi yhtään mitään. Sitten alettiin puhua asioista kunnolla vaimon kanssa, hän sanoo.

Piha tajusi, että muutos on välttämätön. Keväällä 2018, mestaruusjuhlien jälkeen, hän pysähtyi miettimään, mihin haluaa lähitulevaisuudessa panostaa.

–Silloin pohdin ensimmäisen kerran vakavasti, onko järkeä jatkaa pelaamista, ja haluanko pelata. Minulla oli vahva urheilijaidentiteetti, ja työ toi elannon perheelle. Tiesin, että ainoa asia, mikä pysyy elämässäni varmasti, on perhe. Kaiken muun revin kokonaan auki ja mietin, mitä haluan tehdä. Se oli pysäyttävä tilanne.

Hän päätti jatkaa pelaamista ja tavoitella paikkaa Suomen MM-kisajoukkueessa. Tämä päätös edellytti töiden vähentämistä, eli käytännössä ajatuksen työuralla etenemisestä sai unohtaa. Palkintona oli salibandyn maailmanmestaruus joulukuussa 2018.

Seuraavana keväänä oli uusien pohdintojen aika.

–Piti päättää, jatkanko vielä pelaamista, ja jos jatkan, millä mallilla se onnistuu. Lopulta päätin lyödä kaiken peliin ja yrittää päästä MM-kotikisoihin (joulukuussa 2020). Jätin päivätyöni ja perustin yrityksen. Siitä alkoi muodostua uusi arki, ja olen panostanut entistä enemmän urheiluun, hän kertoo.

Yrityksensä nimissä Piha käynnisti hankkeen, jonka nimi kuvastaa hänen omaa lähihistoriaansa: Parasta peliin. Pelkistetysti kyse on sponsorointiyhteistyöstä, jossa Piha tarjoaa yrityksille näkyvyyttä sekä omaa ammattitaitoaan, ja yritysten taloudellinen tuki mahdollistaa hänelle satsaamisen urheiluun.

Osa hanketta on Unelmatiimi-projekti. Maksuttomaan Unelmatiimiin on valittu kuusi 13–18-vuotiasta pelaajaa (kolme tyttöä ja kolme poikaa), joille Piha toimii kauden ajan mentorina ja sparraajana. Tiivistetysti voi sanoa, että Piha haluaa jakaa elämänsä ja uransa aikana saamiaan oppeja eteenpäin.

–Olen itse saanut urallani paljon sparrausta ja apua. Koin, että haluan antaa jollakin tavalla takaisin. Eniten yritän kylvää intohimon siementä. Jo 14-vuotiaana urheilu voi olla tosi tavoitteellista, ja yritän antaa vinkkejä, miten voi tehdä pieniä asioita paremmin ja nostaa omaa vaatimustasoaan. En yritä esittää mitään ravintotietäjää, enkä puutu kasvatuksellisiin tai muihin yksityisasioihin, Piha kertoo.

Pihalla on nuorille painavaa asiaa muustakin kuin salibandystä.

–Olen kertonut tiimiläisille omista asioistani. En syvällisesti, mutta olen maininnut. Välillä tulee myös sosiaalisen median kautta viestejä, joissa joku kertoo kokeneensa samanlaisia asioita kuin minä. On tullut huutelua, ja joku on kokenut itsensä erilaiseksi. Olen yrittänyt tsempata näitä nuoria, ja yritän rohkaista jokaista olemaan oma itsensä. Jokaisella pitäisi olla urheilussa positiivinen fiilis ja vapaus olla rohkeasti juuri sellainen kuin on.

–Yritän myös muistuttaa, että kiusaaminen ei ole oikein, sitä ei pidä hyväksyä, eikä mikään oikeuta sitä. En tiedä helpottaako sen kuuleminen, että todennäköisesti tämä kiusaaja purkaa vain omaa pahaa oloaan.

Piha on sitä mieltä, että pelin tiimellyksessä sanotuilla asioilla ei välttämättä tarkoiteta pahaa. Silti myös kentällä pitäisi harkita sanomisiaan.

–Yksittäinen heitto voi tuntua sanojasta harmittomalta, mutta kommentin kohteelle se voi olla iso asia ja sattua pahastikin. Etenkään nuoret eivät osaa käsitellä ikäviä huutoja. Aina pitäisi miettiä, haluaisiko itse kuulla saman. Tietty huutelu ja kukkoilu on ihan ok ja kuuluu peliin, mutta henkilökohtaisuuksiin menemisessä kulkee raja.

–Kun menen pelaamaan, haluan että kentällä ja katsomossa on tunnetta. Mutta olen miettinyt, mistä sellainen kulttuuri tulee, että haukutaan toisia tai iloitaan toisten epäonnistumisesta. Kun tunne alkaa puskea läpi, pitäisi silti muistaa kunnioitus. Otteluissa on aina paikalla myös lapsia ja nuoria, ja he ottavat esimerkkiä siitä, mitä kaukalossa ja katsomossa tapahtuu. Silloin myös lieveilmiöt tarttuvat ja leviävät, Piha huomauttaa.

Jussi Piha on kokenut peliuransa aikana isoja haasteita – sellaisiakin, jotka ovat tuntuneet ylipääsemättömiltä. Hän korostaa, että yleensä ongelmat ovat alkaneet ratketa puhumalla.

–Usein sitä yrittää selvitä liian pitkään yksin. Jälkikäteen ajatellen uskon, että monessa asiassa aiempi esille ottaminen ja syvällisempi puhuminen olisi voinut auttaa.

Siksi hän haluaa rohkaista nuoria, ja aikuisiakin, puhumaan koetusta kiusaamisesta – ja vaikeista asioista muutenkin.

–On se sitten kaveri, vanhempi, valmentaja tai opettaja, se helpottaa, jos asioista pystyy puhumaan. Aika usein puhumista häpeillään, ja jäädään yksin taistelemaan vaikeiden asioiden kanssa. Usein kyse on lopulta ihan normaaleista asioista, joita moni muukin kohtaa. Mutta nuori voi turhaan ajatella, että jos ikävistä asioista kertoo, ne vain pahenevat.

Hän itse kertoo saaneensa aina tukea joukkueiltaan ja valmentajiltaan sekä joukkueen ulkopuolisilta ammattilaisilta, mutta tärkein keskustelukumppani on sittenkin ollut kotona. Roosa-vaimo on kuunnellut, jakanut ilot ja surut, auttanut isoissa päätöksissä ja suunnitellut yhdessä miehensä kanssa myös tämän uutta siviiliuraa.

–Vaimo on minun urheilemiseni kannalta aivan ratkaiseva tekijä. Hän on ollut kotona lasten kanssa ja antanut minulle mahdollisuuden pelata. Hän on myös yrittänyt opiskella, mutta aika on ollut tiukassa. Olemme puhuneet, että hänen aikansa tulee voimakkaammin myöhemmin.

–Se on vähän vaivaannuttavaakin, kun ollaan vaikka kauden päätöstapahtumassa vaimojen kanssa, ja moni saattaa tulla kehumaan minua. Sielläkin minä olen se, joka saa kaiken huomion, vaikka vaimo tekee sen tärkeimmän työn. Harvoin vaimoja kukaan tulee hehkuttamaan, hän huomauttaa.

Nyt Jussi Piha on päivisin paljon 6-, 4- ja 1,5-vuotiaiden lasten kanssa – ja nauttii elämästään. Nyt parin vuoden takainen uupumus vaikuttaa tavallaan onnenpotkulta. Se pakotti miettimään, mitä hän oikeasti haluaa.

–Jos etsisin päivätyön ja painaisin täysillä työuraa, voisin saada enemmän rahaa. Mutta tällä hetkellä rahan kerääminen tilille ei ole ykkösprioriteetti. Päätin, että haluan tavoitella paikkaa kotikisojen joukkueesta ja olla enemmän lasten kanssa. He ovat kuitenkin pieniä vain vähän aikaa. Jo nyt huomaan, että lasten suhde minuun on muuttunut, kun olen ollut enemmän kotona, hän iloitsee.

–Välillä pitääkin mennä äärirajoilla, jos haluaa jotain saavuttaa. Mutta on tärkeää ymmärtää, ettei yritä olla koko ajan kaikille kaikkea. Silloin käy helposti niin, että tekee joka paikassa kompromisseja, eikä saa missään itsestään parasta irti.

* * *

Kenen salibandyssä vaikuttavan henkilön tai minkä joukkueen tarina ansaitsisi mielestäsi tulla kerrotuksi Et ole yksin -juttusarjassa? Lähetä ehdotus osoitteeseen viestinta(at)salibandy.fi.

Ehdotukset käsitellään luottamuksellisesti.

* * *

Teksti: Harri Pirinen
Kuvat: Anssi Koskinen, Juhani Järvenpää, Ville Vuorinen ja Jussi Pihan kotialbumi.

—–
Et ole yksin – mistä on kyse?

Urheiluharrastuksesta saa parhaimmillaan iloa, onnistumisia ja hyviä ystäviä. Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa edistetään jokaisen oikeutta nauttia urheilusta turvallisesti sekä tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti.

Et ole yksin -palvelu tarjoaa ilmaista tukea puhelimessa ja chatissa.

Salibandyliitto on mukana Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa, jossa tarjotaan urheiluseuroille konkreettisia työkaluja epäasiallisen käytöksen vähentämiseksi.

Tutkimusten ja selvitysten mukaan kiusaamista, häirintää ja väkivaltaa esiintyy urheilussa kaikissa lajeissa ja kaikilla tasoilla. Urheiluharrastus on kolmanneksi yleisin paikka kiusaamiselle koulun ja netin jälkeen.

Salibandyliitto on laatinut toimintaohjeet epäasiallisen käytöksen ja häirinnän ennaltaehkäisyyn ja käsittelyyn. Löydät materiaalin tältä sivulta.

Lue myös:
Et ole yksin -juttusarja alkaa: ”Salibandy on ollut mun pelastus”
Et ole yksin: ”Mikään ei ole mahdotonta, jos itse haluaa”

Et ole yksin -hanke jalkautuu urheiluseuroihin – tunnetut urheilijat antoivat kasvonsa kampanjalle

Väestöliiton Et ole yksin -palvelu