SB Heinola on löytänyt aktiivisista nais- ja tyttöpelaajista ratkaisun ohjaajapulaan.
Salibandyseuroissa tuskaillaan ajoittain valmentajien ja ohjaajien vähäisyyttä. Usein tämä saattaa olla jopa pullonkaula uusien ryhmien perustamiselle. SB Heinola on löytänyt omaan ohjaajapulaansa ratkaisun.
Seuran strategiassa junioripelaajia on tarkoitus sitouttaa valmennus- ja ohjaustehtäviin. Tästä hyvänä esimerkkinä seurassa on tällä hetkellä paljon tyttö- ja naispelaajia, jotka sekä pelaavat seurassa että toimivat valmentajina tai ohjaajina.
– Aloitin valmennuksen 16-vuotiaana SB Heinolassa F-poikien parissa. Seura oli kysellyt valmentajia juuri tällaisille nuorille ikäluokille ja oma pikkuveli sattui pelaamaan juuri kyseisessä joukkueessa, niin valmentaminen tuntui luontevalta idealta, 18-vuotias Salla Mäkinen kertoo.
Rautkosken siskokset Hilja ja Helmi toimivat molemmat valmentajina SB Heinolan seurassa. 13-vuotias Helmi seurasi 15-vuotiaan isosiskonsa Hiljan esimerkkiä, kun päätti aloittaa valmentamisen.
– Minulta kysyttiin kiinnostusta valmentamiseen. Päätin tulla, koska halusin lisää kokemusta ohjaamisesta, Hilja Rautkoski muistelee.
SB Heinolan puuhamies Jari Vastamäen mukaan kaikista ei tule liigapelaajia, mutta lapsen on tärkeää saada nähdä omat rajansa ja tehdä itse päätöksensä harrastuksen jatkosta. Valmennus on yksi tapa pysyä mukana lajin parissa.
– Meillä on otettu omia junnuja valmennukseen mukaan jo vuosia ja tällä hetkellä osa heistä valmentaa pelaamisen ohella opiskelupaikkakunnillaan, Vastamäki sanoo ja jatkaa:
– Me seurana mahdollistamme pelaamisen, mutta haluamme tukea junioriemme harrastusta myös valmennuksessa ja tuomaroinnissa. SB Heinola maksaa jäsentensä valmennus- ja tuomarikoulutukset. Nämä kun on käyty ja muutama vuosi kokemusta takana, niin aina löytyy hommia, muuttaa koulun tai töiden perässä minne päin Suomea tahansa.
Suurin osa tytöistä kokee valmentamisen hyvänä asiana. Toki nuorten parissa toimiminen tuo matkaansa omat haasteensa, mutta tytöt ovat samaa mieltä, että valmentaminen antaa enemmän kuin ottaa. Nuorten kehittyminen ja lajista nauttiminen saavat valmentajien hymyn herkälle. Suurimmalle osalle tulevaisuuden suunnitelmat lajin parissa ovatkin selvät.
– Tulevaisuudessakin on ihan mahdollista, että valmennan, jos vain on aikaa. Olen pelannut nyt neljä vuotta. Pelaan B-tyttöjen aluesarjaa. Tavoitteeni pelaajana on kehittyä ja päästä niin pitkälle kuin mahdollista, 14-vuotias Carita Lanteri toteaa.
– Olen pelannut salibandya nelisen vuotta, viides kausi lähti juuri käyntiin. Naisten Salibandyliigassa on tällä hetkellä tavoitteena. Naisten maajoukkueesta ja alle 16-vuotiaiden tyttöjen maajoukkueesta olen myös haaveillut jo pitkään. Pienten ja vähän vanhempienkin valmentaminen ei ole mahdoton ajatus tulevaisuudessakaan, Lanterin ikätoveri Annika Toivanen listaa.
SB Heinolan käyttämä toimintamalli on todettu hyväksi. Siinä korostuu se, että pelaajia on saatu sitoutettua seurantoimintaan muutenkin kuin vain pelaamalla.
Keskeisin asia on, että kaikista ei välttämättä tule absoluuttisia huippupelaajia ja joidenkin kohdalla terveys voi estää pelaamisen. Juuri sen vuoksi on erittäin tärkeää, että on muitakin mahdollisuuksia toimia lajin parissa.
– Niin kauan olen jo valmentanut, että olisi outoa, jos sen lopettaisi! Oli seura sitten SB Heinola tai joku muu. Joskus aikoinaan pelasin itse salibandya, alakoulun kerhossa muutamia vuosia ja SB Heinolassa toiset muutaman vuoden, mutta terveyssyistä sen lopetin yläasteelle siirryttäessä. Ihan parasta, että lajista on saanut kuitenkin jotenkin pidettyä kiinni, toteaa 19-vuotias Rosa Nikki.
Teksti: Rasmus Kautto, avustanut Eeva Welling
Teksti on tuotettu Laajasalon Opiston opiskelijatyönä.
Kuvat: Jari Vastamäki