O2-Jyväskylän naisten liigajoukkueessa kaksi kautta pelannut Roosa Pelto-Arvo pohtii omakohtaisen kokemuksensa kautta joukkuepalloilulajeissa huipulle pyrkivien naisurheilijoiden asemaa ja arkea Suomessa.
O2-Jyväskylän naisten liigajoukkueessa kaksi kautta pelannut Roosa Pelto-Arvo pohtii omakohtaisen kokemuksensa kautta joukkuepalloilulajeissa huipulle pyrkivien naisurheilijoiden asemaa ja arkea Suomessa.
Se oli elämäni raskain päätös, mutta se oli tehtävä. Mietin, miten selviäisin siitä, etten näe joukkuekavereita joka päivä. Siitä, etten ole enää osa joukkuetta. Mutta hengitän yhä.
Päätöksestä on jo yli puoli vuotta. Siitä hetkestä, kun päätin lopettaa salibandyn hengittämisen. Päätin jättää pois elämästäni suuren palasen. Palasen, joka täytti ison osan päivistäni ja viikonlopuistani.
Olin monta vuotta puhkunut sataviiskytprosenttista motivaatiota ja kipinöivää rakkautta lajia kohtaan. Seinä kasvoi vastaani yllättäen. Vahvana ja suurena. Jopa pelottavana.
Päätöksen jälkeen hengitin syvään, oli helpottunut olo. Jäin silti pohtimaan, tukehtuisinko. Mitä nyt hengittäisin?
Pää kainalossa, mailabägi toisessa
Seinä oli kohonnut eteeni monessa kerroksessa, kunnes se oli lopulta ylittämätön. Löysin enemmän syitä olla pelaamatta kuin pelata.
Olin keväällä äärettömän kyllästynyt pitkään jatkuneeseen arjen suorittamiseen. Olin oravanpyörässä, joka pyöri niin rajusti, ettei jyrsijä enää nauttinut kyydistä. Hengitin liian paljon, liian monessa asiassa. Aamutreenit, yliopiston liikunnanopettajaopinnot, gradu, tieteellinen artikkeli, iltatreenit ja pelit. Joukkueen ja kapteeniston palaverit, psyykkiset valmennukset. Talkoot, sponsorihankinnat ja pelivideoanalyysit…
On raskasta olla paras versio itsestäsi ja suorituskyvyn äärirajoilla aamusta iltaan, viikosta toiseen. Tuntui, että se, mitä annoin, ei ollut yhtä paljon kuin se, mitä sain.
Olin havainnut, että ylirasitustila ei ole mikään harvinainenkaan juttu salibandyn naispelaajien parissa. Sykkeet sadanviidenkympin päälle – makasi tai juoksi. Asiaan perehtymättömän silmin saattaa näyttää, että eivät tuollaiset treenimäärät ylirasitustilaan riitä.
Kokonaiskuormitus kasvaa usein kuitenkin liian suureksi. Jatkuva kiire, työstressi, opintojen niskaan hengittävät deadlinet, kovat treenit, suorituspaineet, tellit, lellit, sähkö, puhelin, puurot, vellit, vuokra, mätkyt, netti, velat, verot, korot, korkojen korot. Jossakin välissä myös sosiaalisista suhteista olisi hyödyllistä pitää huolta. Joku voi haluta olla salibandyn ulkopuolisten ihmisten kanssa vaikkapa puheväleissä.
Katse oli kuitenkin syytä kääntää myös peiliin päin. Olin juuri se tyyppi, joka intoili vielä treeneihin liikunnan opintoihin liittyneen 8 tunnin kirkkovenesoutu- ja pyöräilyretkipäivän jälkeen, kun muut opiskelutoverit painoivat paikalliseen palauttavalle juomalle. Eihän siellä retkellä maila ollut mukana eikä tuloksia tule tekosyiden vuoksi treenejä skippailemalla, ajattelin. Ei muuta kuin pää toiseen kainaloon ja mailabägi toiseen.
Väsynyt keho, väsynyt mieli – seurauksena usein pomminvarma loukki eli turha loukkaantuminen. Tai vaihtoehtoisesti esiin pyrkivät arvaamattomat tunnemylly-ylireagoinnit, kuten syvä ja äänekäs loukkaantuminen joukkuekaverin röyhkeästä mailaan lyönnistä, joka jäi tietysti joltakin puusilmältä näkemättä.
Toisinaan kehittäisi urheilijana enemmän, kun jäisi kotisohvalle palauttelemaan ja tähtäilemään päätä kainalosta sille kuuluvalle paikalle. Saattaisi jokunen fyysisen tai tunnetason loukki jäädä kokematta. Motivaatiota puhkuva sählyniilo ei kuitenkaan kuuntele järjen ääntä kovinkaan usein.
Ympärillä vilisevää elämääni katsoessa ymmärsin kuitenkin, että pyörän vauhtia on hidastettava, ennen kuin jokin muu pakottaa sen todella pysähtymään.
Ei rahan takii, vaan rakkaudest lajiin
Suurin työmaa oli kuitenkin pelaamisen, opintojen ja yleensä hengissä säilymisen rahoittaminen. Milloin sitä ehtisi töihin, kun päivät menivät yliopistolla, illat treeneissä ja viikonloput peleissä. En toki väitä, että salibandyn pelaaminen ammattilaisena olisi sen helpompaa. Salibandyammattilaisen elämää läheltä seuranneena tiedän, että haasteet ja paineet ovat erilaiset, mutta varmasti yhtä painavat.
Sain usein kuulla hämmentyneitä uteluja siitä, että maksammeko todella naisten pääsarjatasolla pelaamisesta. Kyllä, maksamme ja markattoman opiskelijan näkökulmasta paljon. Kyllä, opintolainalla. Kyllä, niin maksavat monet muidenkin lajien naisurheilijat.
Ei ole aivan pala kakkua saada sponsoreita kaupungissa, jossa on muutenkin paljon liigatason joukkueurheilua. Seuraava utelijan kasvoilta luettava tunne oli epäusko ja siitä kumpuava tuttavallisen tutuksi muodostunut kysymys: ”Eikös monet miesurheilijat saa rahaa pelaamisesta?” Kyllä, saavat. Kyllä, eikä tarvitse pelata liigaa. Jalkapalloilu 2. divisioonassa saattaa riittää.
On aivan hirveätä kuraa, että taloudellinen näkökulma vaikutti päätökseeni niin paljon. Karsiako kaikesta muusta itselle tärkeästä, kuten matkustelusta, ja laittaa ne rahat sählyn pelaamiseen?
Toki asiat ovat paremmin toisaalla – niin kuin kaikessa. On naisurheilijoita, joille pelaaminen on ilmaista hupia tai jopa hupia, josta saa korvausta. Mutta mitä kertoo se, että tämän kauden alussa usea joukkue ei halunnut ottaa naisten salibandyliigan paikkaa vastaan? Tai se, että useana vuonna joukkueita on vetäytynyt sarjasta ennen kauden alkua? Epäilen, että suuressa osassa kyse on kohmeisen kylmästi rahasta ja resursseista.
Joku vihaaja saattaa nyt siellä keskustelupalstalla anonyymi-puskurin takaa kuuluttaa suureen ääneen, että lopetetaan koko akkojen ala-arvoinen harrastelupuuhastelu. Syntykää miehiksi ja lakatkaa vinkumasta. Olkaa vähemmän surkeita urheilijoita, niin saatte rahaa. Varsinkin kun kyseessä on sähly, eli tuollainen työpaikkaliikuntamuoto.
Mutta jos ei nyt kuitenkaan laiteta pillejä eikä mailoja pussiin, vaan yritetään viedä asioita parempaan suuntaan.
Joukkueiden taustalla on toisen joukkueellisen verran valmentajia, apuvalmentajia, huoltajia, hierojia, joukkueenjohtajia ja seuratyöntekijöitä, jotka painavat pitkää päivää tehdäkseen joukkueiden toiminnasta mahdollisimman laadukasta. Puhumattakaan pelaajista, jotka treenaavat ammattiurheilijan tavoin hyvin tavoitteellisesti, yrittäen samalla pitää pystyssä myös siviilielämän opintojen ja toimeentulon huojuvaa korttitaloa.
Kaikki lähtee arvostuksesta – siitä, että arvostetaan omaa ja toisten tekemää työtä. En sano, etteikö naissalibandyn tai yleensä naisurheilun kehittämisessä olisi vielä paljon työmaata. Mutta ei se pelkästään keskustelupalstoilla huutelemalla etene – lapiohommat ovat erikseen.
Toivon, että työmaan edetessä yhä useampi naisurheilija voi täydellä volyymilla keskittyä urheiluun ja omassa lajissaan kehittymiseen. Lapiollinen kerrallaan sitä kohti, että toimeentulon korttitalo pysyy jykevämmin kasassa myös naisurheilijoilla. Jokainen salibandyn naisten MM-finaalia katsonut voi varmasti allekirjoittaa, että naisurheilu voi olla kiinnostavaa, suuria tunteita herättävää – ja näin ollen myös myyvää. Kuten miesurheilukin.
Etuoikeus vai velvollisuus?
Mieleeni ei koskaan aiemmin edes pilkahtanut mahdollisuus, etten pelaisi seuraavalla tai sitä seuraavalla kaudella. Olin jokaisen kauden lopussa vain äärettömän kiitollinen, että sain pelata ja harjoitella pääosin terveenä.
Tapaturma-alttiin lajin vuoksi ehjiä polvia, nilkkoja, olkapäitä, kylkiluita tai nenänvarsia ei koskaan saa pitää itsestäänselvyytenä. On täysin aliarvostettu etuoikeus saada pelata suurimmaksi osaksi yhtenä kappaleena.
Oliko minulla oikeus jättää pelaamatta, koska sain olla ehjä? Kun samaan aikaan pelaajat ympäri salibandymaita ja -mantuja kuntouttivat vimmatusti vammautuneita polviaan. Ei heillä ei ollut mahdollisuutta tehdä sitä valintaa, mikä minulla oli. Mutta jos pelaisin, tekisinkö sen velvollisuudesta? Pelaisinko muiden takia? Pelaisinko sen vuoksi, että joukkue tarvitsee minua? Mitä minä itse tarvitsen?
Vahva motivaatio. Se on voima, joka saa työskentelemään ja tekemään kaikkensa tavoitteidensa eteen päivästä toiseen. Se saa karsimaan muusta ja varaamaan aikaa tärkeänä pitämälleen asialle. Se vie palloilusaliin treenaamaan omalla ajalla ja auttaa jaksamaan kesätreeneissä ne viimeiset tuskaiset mäkivedot. Sen myötä tapahtuu urheilijana kehitystä ja kasvamista.
Mutta kun se katoaa, kaikki katoaa.
Mietin, ovatko pelaamisen takia elämästäni karsimani asiat sen arvoisia? Laittaisinko rahani mieluummin matkusteluun? Päätöstä tehdessäni katsoin taaksepäin. Näin, kuinka vahva sisäinen motivaatio oli kannustanut minua jaksamaan, eikä arki tuntunut jyrsijänpyörältä. Haluni kehittyä pelaajana oli niin voimakas, että käytin siihen paljon aikaa ja (voima)varoja. Kysyin itseltäni, olinko nyt valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että olisin taas entistä parempi salibandypelaaja. Ei, en ollut.
Pelaaminen liigatasolla tarkoittaa itselleni täydellistä sitoutumista joukkueeseen ja sen yhteisten tavoitteiden eteen sekä teräksistä motivaatiota harjoittelua kohtaan. Muilla joukkueen jäsenillä on oikeus saada joukkoonsa vain sataprosenttisesti itsensä kehittämiseen motivoituneita pelaajia. En ole mukana, jos en ole täysillä mukana. Oli muiden juttujen aika.
Katuisinko päätöstäni?
Päätöksen jälkeen olo oli tyytyväisen helpottunut, mutta samalla kuitenkin surullisen haikea. Pääni ulapalla risteili monia ajatuksia.
Mietin, miten identiteettini kävisi. Kuka olisin? Mitä sanoisin, kun joku kysyy päälajiani? Miten selviäisin siitä, etten näe joukkuekavereita joka päivä? Siitä, etten ole enää osa joukkuetta. Osa rakasta amppariperhettä.
Ajatukseni olivat myös ei-niin-syvällisiä. Pohdin, ottaako joku pelinumeroni. Kuka istuu pukukopissa tai bussissa paikallani? Tilaako kukaan enää lehtikuninkaan viidakkopihviä? Voisinko kulkea enää sählykamoissa? Niissä yli-isoissa tuulihousuissa, joiden lahkeet on tungettu pesussa hurmaavan harmaiksi värjääntyneisiin pitkiin pelisukkiin? En saisikaan enää sakkoja, vaikka painelisin puntille hihattomassa paidassa ja trikoissa.
Nautin kesällä suunnattomasti vapaudesta treenata juuri niin kuin itseä huvitti, kehittää fysiikkaa ja työntää sinne – ja syvälle – koko lajiominaisuudet. Syksy ja kauden alku kuitenkin kummittelivat hyvästä treenifiiliksestä huolimatta toisinaan mielessäni. Olisivatko iltani tyhjiä ilman Palokan kentällä vietettyjä tunteja? Miten kävisi, kun kausi olisi alkamassa? Kun en olisikaan kentällä taistelemassa joukkueeni puolesta. Mikä pahinta – katuisinko silloin päätöstäni?
Maailmankaikkeuden mittakaavassa
Tämä syksy on ollut erilainen. Olen ikävöinyt lämmöllä peleihin liittyviä hetkiä: peliasun pukemista ylle, yhteistä älämölö-huutoa maalilla, pelien onnistumisia, bussimatkojen korttipelishow’ta, enemmän ja vähemmän sekavia kenttäpalavereita, Kariston Nesteen pelien jälkeisiä maistuvia ruokailuja ja pukuhuoneen yhteishengen täyttämää tunnelmaa.
Olen muistellut hymyillen junnuosaston holtittomia puolivolttitreenejä, vierailuja kummijoukkueiden harjoituksissa, kaupungin derby-pelien upeaa latausta ja jopa perskymppiä.
Eniten olen ikävöinyt joukkuekavereitani – perhettäni. Sitä joukkueurheilua ja yhteishenkeä parhaimmillaan.
Mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Hetkeäkään en ole miettinyt, että olisinpa päättänyt toisin.
Kalenteri on edelleen täynnä, tapani mukaan. On varmaan liian paljon liian mielenkiintoisia juttuja tarjolla. Olen asiaa ajatellessani havainnut, että itselleni on luontaista tehdä itseäni motivoivia asioita kunnianhimoisesti sata, tai mielellään sataviiskyt, lasissa.
Edellisinä vuosina se on ollut salibandy, sen jälkeen tilalle ovat tulleet uudet motivoivat haasteet. Hengitän taas. Pyörässä on sopiva vauhti. Tärkeintä taitaakin olla tehdä itselle tärkeitä asioita. Juuri niitä itseä motivoivia juttuja. Oli se sitten salibandy tai lapiohommat. Kuunnella rehellisesti itseä. Mikä oikeasti kiinnostaa? Mihin haluat käyttää aikaa ja rahaa?
Olen myös saanut hieman perspektiiviä salibandyn asemaan noin maailmankaikkeuden mittakaavassa. Salibandy on elämä, mutta elämää voi olla ilman salibandyakin. Kamalan oksettavan kliseinen lause, mutta aina yhden oven sulkeutuessa toiset ovet ja mahdollisuudet aukeavat.
Tämä hetki
Tuli se päivä. Päivä, kun löysin itseni katsomosta huomaten, että en ole juoksemassa pelaajaesittelyyn kuuluttaja-Karrin hehkutusten saattelemana. Löysin ihmiset kyselemässä minulta, miksi ei ole kentällä. Kyselemässä, miltä tuntuu, kun en ole siellä kentällä. Kyselemässä, olisinko ensi kaudella siellä kentällä. Kyselemässä, oliko päätökseni oikea olla olematta siellä kentällä.
Pohdin hetken aikaa. Kyllä, haluaisin olla kentällä pelaamassa. Mutta ei. En niin paljon, että haluaisin viettää monta tuntia päivässä tätä lajia harjoitellen. En niin paljon, että haluaisin käyttää opintotukeni pelaamiseen. En niin paljon, että haluaisin karsia muista rahaa nielevistä, mutta itselleni tärkeistä asioista. En tällä hetkellä. Ensi keväänä saatan taas haluta.
Sanoin, että kermat kakun päältä maistuisivat, mutta en ole valmis sitä itse kakkua tekemään. En tällä hetkellä. Ja tärkeintä on tämä hetki. Tunne oikeasta päätöksestä.
Jätin myös jotain sanomatta. ”Ryhdy joukkueemme sponsoriksi, niin pääset todennäköisemmin näkemään Pelto-Arvon siellä kentällä taas.”
Juttu on alunperin julkaistu O2-Jyväskylän seuralehdessä Ampparisurinoissa. O2-Jyväskylä on ehdolla Vuoden urheiluseuraksi tammikuussa pidettävässä Urheilugaalassa.
Kuvat: Esa Jokinen ja Harri Pirinen