"Pi" Liljelundin tarina - salibandyn päämies on kasvanut lajin rinnalla

Salibandypamppu, pelaaja, valmentaja, erotuomari. Kansainvälisen Salibandyliiton IFF:n John ”Pi” Liljelund on kasvanut lajin mukana hienhajuisista puolapuusaleista jättiareenoiden kirkkaisiin valoihin. Nyt katse on tiukasti seuraavassa tavoitteessa: Liljelund ja salibandy kolkuttavat Kansainvälisen Olympiakomitean ovella.

– Tänä syksynä alkoi kolmaskymmenes kausi pelaajana, John Liljelund paljastaa.
– Kolme-neljä matsia on jo ikämiehissä takana ja yksi nollapelikin. Painoa on tietysti tullut lisää ja liikkeet vähän hidastuneet, mutta ehkä jotain annettavaa vielä on.

Pää märkänä 15 tunnin kisapäiviä

Mutta juuri nyt Pi ei ehdi pelaamaan kavereiden kanssa. Tällä viikolla hän on pääsihteeri John Liljelund, joka valvoo puku päällä ja solmio kaulassa miesten MM-kisojen sujumista Riiassa.
Satunnainen kisakävijä näkee IFF:n herrat istumassa areenan kutsuvierasistuimilla tai vilahtamassa VIP-huoneen katkarapuvoileipien ja viinilasien ääreen, mutta pääsihteerin itsensä mukaan totuus on toinen.
– Viime vuonna Tampereen kisoissa taisin ehtiä katsoa yhden ottelun kokonaan. Näihin kisoihin oli jo ennen niiden alkamista suunniteltuina 40 kokousta, ja viikon mittaan päätetään aina ex tempore lisää. Päätehtäväni on johtaa IFF:n oman organisaation toimintaa ja valvoa samalla kisajärjestäjän organisaatiota. Lisäksi yritän käydä mahdollisimman paljon eri maiden liittojen sekä sponsorien tapahtumissa. Normaali työpäiväni MM-kisojen aikaan alkaa aamukahdeksalta ja päättyy illalla kymmenen – yhdentoista aikaan.

Vasta toiset kisat kärkimaiden ulkopuolella

Norjan kevään 2000 kisojen jälkeen tämä vuosi on toinen kerta, kun salibandyn miesten MM-turnauksen saa järjestettäväkseen maa tutun kärkinelikon Ruotsi – Suomi – Sveitsi – Tshekki ulkopuolelta.
– Latvialainen tapa järjestää asioita eroaa vähän pohjoismaisesta, valmisteluissa ei välttämättä ollut ihan samaa kiireen tuntua kuin mihin olemme tottuneet, ja me IFF:ssä emme pidä yllätyksistä kuin kentällä. Ulkomaalaisia faneja kyllä, tulee, mutta suuri kysymysmerkki etukäteen oli, kuinka paljon paikallista yleisöä paikalle saapuisi.

Pi.jpeg

– Latvian omassa Superfinaalissa katsojia oli neljätuhatta. Kisojen kokonaislukemana yli 50 000 olisi hyvä tulos mutta varovaisissa odotuksissa ollut 35 000 sekin merkittävän urheilutapahtuman lukema.
Nämä kisat alkoivat komeasti, kun kahdeksantuhatta katsojaa jännitti Riga Arenan lehtereillä Latvian avausottelua Ruotsia vastaan. Sen jälkeen kotijoukkueenkin lukemat alkoivat pudota, ja isäntien sulaminen 5-2-johdosta rangaistuslaukauskisan yllätystappioon Tanskalle oli paha isku kisatunnelmalle. Harva olisi osannut odottaa, että monta viidettä sijaa harjannut Latvia ei kotikisoissaan selviytyisi edes kahdeksan parhaan joukkoon.

Osa järjestäjistä tekee rahaa, osa ei

Jalkapalloa ja jääkiekkoa seuraavat ovat tottuneet ajattelemaan MM-kisojen merkitsevän rahasampoa, mutta yhtään pienemmissä lajeissa yhtälö ei ole niin yksinkertainen.
– Tyttöjen MM-kisat Kanadassa tekivät itse asiassa mustat numerot. Naisten MM-kisat ovat lähtökohtaisesti taloudellisesti plus miinus nolla, ja miesten kisoilla ovat ainakin Suomi ja Tshekki pystyneet tekemään aika hyvinkin rahaa. Ruotsi ei ole oikein onnistunut markkinoinnissa miesten eikä naisten kisoissa, kun taas tshekit, slovakit ja kanadalaiset ovat tehneet hyviä tuloksia. Enemmän on kuitenkin kyse siitä, mikä on tapahtuman markkina-arvo, John Liljelund muistuttaa.
– Ei voi tehdä maailman suurinta tapahtumaa, jollei samaan aikaan lisää maksavaa yleisöä paikalle.

Joulukuu edelleen paras MM-ajankohta

Ruotsissa virisi MM-kisojen alla väittely siitä, kuinka usein ja missä vaiheessa kautta turnaus tulisi pelata. Kärkkäimmät vaativat joka toinen vuosi pelattavan turnauksen välien kasvattamista neljään vuoteen, ja moni maan liigavalmentaja toivoi MM-kisojen paluuta pelattavaksi kauden jälkeen keväällä, kuten tehtiin vuoteen 2006 saakka.
Nykyinen joulua edeltävä ajankohta valittiin aikanaan medianäkyvyyttä ajatellen, ja pääsihteeri muistuttaa realiteettien olevan edelleen ennallaan.
– Toukokuussa oltiin aina jääkiekon MM-kisojen ja jalkapallon arvokisojen tai jonkun muun karsintatapahtuman puristuksessa, joten se aika vuodesta on kyllä tukossa. Nyt yli kymmenen, lähempänä viisitoista maata ottaa salibandyn MM-kisoista TV-signaalin, mitä ei toukokuussa tapahtuisi. Vuodenvaihteen jälkeinen aika voisi olla mahdollinen, mutta se on taas keskellä kautta.
Liljelund arvelee, että kisojen harventamista toivovat eivät tajua, minkä takia jääkiekko pelaa omansa joka vuosi, kaksi kertaa niin usein kuin salibandy.
– On tärkeää, että laji pysyy kansainvälisesti framilla. Jos MM-arvosta pelattaisiin vain joka neljäs vuosi, meillä olisi kahdessa vuodessa pystyssä EM-kisat. Sitten, jos salibandyn kilpailukalenteri alkaa täyttyä lisäksi olympialaisista, World Gamesista, Asian Gamesista ja vastaavista suurtapahtumista, mietitään tilannetta uudelleen.
Kansainvälisen liiton pääsihteeri ei vielä lähtisi sijoittamaan edes Ruotsin Svenska Superliganin tarpeita maajoukkueiden edelle.
– Salibandyn painoarvo myös Ruotsissa kasvaa maajoukkueiden kisojen kautta, ja kiinnostus herää silloin kun tähdet pelaavat oman maan pelipaita päällä. Ruotsissa kasvatettiin äkkiä liigan pelimäärää kolmeenkymmeneenkolmeen laskematta, mitä se oikeasti tarkoittaa. Siellä haluttiin maksimoida potentiaalinen tuotto, mutta ehkä neljä – viisi seuraa pystyy oikeasti hyödyntämään muutoksen, kun taas olemme saaneet lukea, että samaan aikaan moni seura Ruotsissa on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa.

World Games on salibandyn olympialaiset

Olympiahaave ja sen väliporras World Games ovat tavalliselle salibandyrahvaalle vielä kaukainen juttu mutta lajin päättäjille kuumottava haave. Pääsihteeri Liljelund sanookin suoraan seuraavansa MM-kisoja pitkälti World Games -karsintana ja haluavansa nostaa niiden merkityksen myös muiden tietoon. World Games kisataan heinäkuussa 2017 Puolan Wroclawissa, ja MM-kisojen mitalikolmikon lisäksi salibandysta selviytyy mukaan isäntä Puola, paras mitalikolmikon ulkopuolinen Puolan naapurimaa sekä paras Euroopan ulkopuolinen maa. Kuusi maata, joiden tehtävä on vakuuttaa KOK salibandyn merkityksestä.
– World Games on paljon isompi juttu kuin me ymmärrämmekään. Jos todella haluaa olympialaisiin, siellä ei saa epäonnistua. Esimerkiksi kiipeily, karate, ja surfing ovat edenneet olympialaisiin niiden kautta, ja Kansainvälinen Olympiakomitea tukee monilajitapahtumista European Master Gamesin lisäksi vain World Gamesia. Siellä meillä on mahdollisuus näyttää Kansainvälisen Olympiakomitean jäsenille arvomme.
Erityinen mielenkiinto on siinä, mikä salibandymaa vie parhaan Euroopan ulkopuolisen paikan. Vuoden 2021 World Games järjestetään nimittäin Yhdysvalloissa Alabaman Birminghamissa, ja siellä katseet ovatkin samalla jo Los Angelesin 2024 olympialaisissa…
Pi2.jpg– World Games ovat tässä vaiheessa meidän olympialaisemme, John Liljelund tiivistää, mistä on kyse.
– Monilajikisat ovat lajin omiin arvokisoihin verrattuina ihan oma juttunsa, kun mukana ollaan vain yhtenä lajina monista, kuten esimerkiksi mukaan jo yltäneet kiipeilijät ja suunnistajat ovat huomanneet. Kisojen hallinnointi on muiden käsissä, akkreditoitavan joukkueen koko on tiukasti rajoitettu ja niin edelleen.
Samalla on mukaan päässeille auennut tapahtuman koko ja merkitys.

Hallitus miettii, pääsihteeri valmistelee ja toteuttaa

IFF:n pääsihteerin toimi ei ole eläkevirka eikä edes toistaiseksi voimassa, vaan liiton kokous vahvistaa valinnan joka kokouksessaan erikseen. John Liljelundin sopimus on tällä hetkellä voimassa toukokuuhun 2018 saakka.
– Pääsihteerin tehtävä on pitkälti asioiden suunnittelua ja arvokisojen ja muiden tapahtumien valmistelua. Hallituksen tehtäväksi on ohjattu isompien strategisten kysymysten pohtiminen, ja pääsihteerin työnä on uida kasaan niiden valmisteluun tarvittavia tietoja ja aineistoja. Pääsihteerille kuuluu myös yhteydenpito kansainvälisiin liittoihin, sponsoreihin ja esimerkiksi TV-yhtiöihin, ja ne tehtävät korostuvat erityisesti aina kisojen alla. Päälle sitten liiton yleisjohtaminen, huonojen projektien ampuminen ajoissa alas ja tarvittaessa erilaisten tulipalojen sammuttaminen.
Ainakin ajoittain pääsihteeri Liljelund on ehtinyt ottaa kantaa ja vastailla kysymyksiin myös sosiaalisessa mediassa. Tapa, josta jokaisen urheilujärjestön johto saisi mieluusti ottaa mallia.
– Joku antoi viisaan neuvon, että kun vähän välillä sohaisee, saa hyvin tietoa ja tuntumaa siitä, mikä puhuttaa ja missä mennään, Liljelund hymyilee.
Alkujaan Sveitsiin perustetun IFF:n toimiston on vahvistettu pysyvän Suomessa ainakin seuraavat neljä vuotta, ja sen tehtävä on selvä: jatkaa työltä lajin kasvun eteen, hankkia lisää resursseja ja viedä salibandya kohti olympialaisia.
– Sinä aikana kun toimiston ollut Suomessa, IFF:n jäsenmäärä on kasvanut 31:stä 64:ään. Ulkopuolisen rahan hankkiminen on edellytys sille, että voimme kasvaa, mikä on samaan aikaan uhka ja mahdollisuus. Olympiaunelman eteen meidän pitää koko ajan näkyä ja olla aktiivisia. Olemme onnistuneet TV:n kanssa hyvin ja MM-kisamme ovat hyvä tuote, mutta raha on aina keskeinen tekijä.
Suomalainen pääsihteeri ja kansainvälisen lajiliiton toimisto Suomessa ovat hyvä alku. John Liljelund kaipaisi meikäläisiltä vielä enemmänkin aktiivisuutta kansainväliseen suuntaan.
– Kun on kavereita, on helpompi päästä puhumaan asioista ja saada tavoitteitaan läpi. Meitä suomalaisia on urheilun kansainvälisissä elimissä vielä turhan vähän. Kun esimerkiksi tanskalainen ehdokas asettui ehdolle IFF:n hallitukseen, hän lähestyi kaikkia jäsenmaita omalla vaaliohjelmallaan ja liitti vielä mukaan maan olympiakomitean puheenjohtajan tukikirjeen.

Suomenruotsalainen skotti

John Liljelund itse ei ole ihan tyypillinen metsäsuomalainen. IFF:n pääsihteeri komeili 50-vuotisjuhlissaan skottilaisessa kiltissä eikä ilman perusteita: mies on äidin puolelta skotlantilaista Andersonin klaania. Isän puolelta taas suomenruotsalaisia kulttuuripiipertäjiä, kuten ”Pi” itse asian ilmaisee. Sellaiselle kaverille Suomen rajat ovat jo lähdössä muita matalammat.
Urheilu-uransa pikku John kuitenkin aloitti samassa paikassa kuin niin moni muukin legenda: Väinämöisen kentällä Helsingin Töölössä. Helsingin IFK:n vanhassa pyhätössä, jonka vierellä muun muassa kiekkoleijona Matti Murto asui.
– Isäni pelasi jääpalloa HIFK:ssa ja heillä oli lauantaiaamupäivisin treenit Väiskillä. Minä viisivuotias manguin aina päästä mukaan ja pääsinkin lopulta kentän yläkaukaloon pelaamaan lätkää. Koska olin muihin poikiin verrattuna liian pieni, minut pistettiin tietysti maaliin.
Yksi suomalainen jääkiekkomaalivahti lisää oli syntynyt, ja John Liljelundin ura jatkui pääkaupunkiseudun joukkueissa, viimeimmäksi ennen armeijaan lähtöä Vantaan Kiekossa. Paha kiekon osuma leukaan laimensi kuitenkin parhaan innon torjua lämäreitä, ja tilaa alkoi löytyä muillekin lajeille. Jalkapalloa kolmosdivarissa, kaukalopalloa kenttäpelaajana, avomeripurjehdusta pariin SM-pronssiin saakka ja hiukan painiakin.
– Meillä on muuten Kettusen Peten kanssa opiskelijoiden MM-kisoista yksi kivilattian painimatsi kesken. Pete on huomautellut jotain erosta painoluokissamme, mutta ei kai sellainen ole olennaista, Pi muistuttaa väliin.

Vuodet kiertävänä liigamaalivahtina

Yksi salibandyn alkujuonteista on yliopistosähly, ja akateemisissa ympyröissä alkoi Pi Liljelundin reikäpallon kesyttäminen.
– Alkuun taidettiin pelata Ylkkärin ja Afristar-joukkueessa ja Etelähämäläisen Osakunnan joukkueessa, vaikkei itselläni mitään siteitä maakuntaan ollutkaan. Sitten silloinen Vennu Saarisen valmentama salibandymaajoukkue ahvenanmaalaisineen, Japeineen ja Vinskeineen oli pelaamassa harjoituspelin Helsinki All Starsia vastaan, jolta puuttui maalivahti. Joku oli kuullut, että olin pelannut eri lajeja maalissa, ja Mukkalan Pekka soitti minut mukaan joukkueeseen, jossa oli Misa Vuorenmaan ja Myyryläisen veljesten tasoisia pelimiehiä. Pelasin kaukismaalivahdin suojat futismaalivahdin housujen alla, mikä oli ihon kannalta aika huono ratkaisu, ja taidettiin hävitä peli 3-2. Sen jälkeen minua pyydettiin maaliin silloisessa SM-sarjassa pelanneeseen Synkkään Uhmaan, mutta se kaatui vahvistamattomien tietojen mukaan Mukkalan Pekan vastustukseen. Pekka kun oli joukkueen ainoa maalivahti, Liljelund virnistää.
– Päädyin sitten pelaamaan salibandya Lemoniin, jossa olivat puuhamiehinä Misa Vuorenmaa, Mika Kirvesmäki ja Kokljuschkinin veljekset.
Headhunting oli pääsemässä vauhtiin, ja kohta John Liljelundin lankapuhelin taas soi. Langan päässä oli alasarjaporukka Vuosaaren Viikinkien puuhamies Kurre Westerlund, joka etsiskeli maalivahtia. Maalivahtiura pääsi todella vauhtiin, ja kauden 1990 – 1991 siihen saakka pienempänä salibandytekijänä tunnettu Viikingit nousi SM-sarjaan.
– Pelasin sillä kaudella kaikki pelit, ja samana keväänä voitettiin Suomen Cupin finaalissa Dalmac 2-1.
Liljelund ja Timo Jylö torjuivat Viikingit joukkueen debyyttikaudella viidenneksi, mutta seuraavaksi kaudeksi tuli muutoksia. S.C.Dalmacin erottaminen Salibandyliitosta värikkäiden vaiheiden jälkeen toi maan ykkösmaalivahti Jan Gråstenin Viikinkien tolppien väliin, ja John Liljelund löysi itsensä etsimästä joukkuetta.
– Olin samoihin aikoihin tutustunut Josban kavereihin Risto Taloseen, Antti Ruokoseen ja Kettusen veljeksiin, jotka kysyivät kiinnostustani pelata Josbassa, mutta olin jo lupautunut ensimmäisenä soittaneen Ransu Rantalan mukaan vaasalaiseen Roller Teamiin. Kävimme muutaman muun kanssa peleissä ja treenasimme Helsingissä Synkän Uhman ja Jönnin tai Dynamon kanssa tai omilla vuoroilla.
Vaasalaisista ja reissumiehistä kasattu Roller Team sinnitteli 22 ottelun sarjassa kaksi voittoa ja viisi tasapeliä, mutta pääsarjakausi jäi viimeiseksi. John Liljelund kuitenkin jatkoi SM-tasolla.
Ahlstedtin Kaitsu pyysi pelaamaan Dynamon ja sittemmin VFT:n poikien kanssa, ja siellä meni vielä kaksi kautta.

Maajoukkuevalmentaja pelasi Ruotsin divarissa

Pi Liljelund on torjunut myös Ruotsin sarjoissa.
– Lähdettiin Pekkolan Jarin kanssa, hän päätyi Järfällaan ja minä ykkösdivisioonan Grimstaan, jossa koin ennen kaikkea valmennuksellisesti tosi opettavaisen kauden. Voitettiin ykkösdivisioonan lohko, ja kun toimin samaan aikaan jo naisten maajoukkueen valmennuksessa Muukkosen Mikan kanssa, piti lentää suoraan naisten kolmen maan turnauksesta pelaamaan nousukarsintaa, jossa voitettiin Uppsala IBK.

Uran upein joukkue löytyi SSV:stä

Syksyllä 1996 soi puhelin jälleen. Jo veteraaniksi varttuneen vahdin palveluksia tarvittiin maan pääsarjassa vielä kerran.
– SSV:stä olivat isoimmat tähdet lähteneet ja Juha Kulmala oli ainoa maalivahti, joten Erikssonin Lasse otti yhteyttä. Asuin ja treenasin sen kauden Ruotsissa mutta pelasin SSV:ssä, jossa muun muassa hävittiin Euroopan Cupissa pronssipeli rankkareilla Wilerille.

Vaikka ura liigavahtina oli keväällä 1997 ohi, oli edessä vielä isoja hetkiä. Ykkösdivisioonaan pudonneen SSV:n maalilla John Liljelund koki 1998-1999 uransa hienoimman kauden.

– Voitettiin divarista Suomen Cup kaatamalla finaalissa Viikingit, ja kauden päätteeksi noustiin karsintojen kautta liigaan kaatamalla Nurmo play offissa.
Liigapelaajista tuli kuitenkin ylitarjontaa. Nousija SSV yllätti koko salibandy-Suomen fuusioitumalla Viikinkien kanssa SalibandySeura Viikingeiksi, ja monelle nousun taistelleelle SSV-läiselle oli tarjolla enää vaivaantuneet hyvästit. 

Pi Liljelund nähtiin vielä muun muassa Tapanilan Erän divarijoukkueessa, mutta aktiiviura huippusarjoissa oli ohi.
Valmentajana Liljelund kuitenkin oli jo ehtinyt saada nimeä, ja menestystä oli edelleen tulossa, kunnes asema salibandyjohtajana teki valmentamisesta huippusarjoissa sopimatonta.
– Miesten ja naisten liiga, HIFK:n Euroopan Cup -voitto, U19:n katsomovalmentajana olen vetänyt finaalien ja välierien pelipalaverit.
Kaapista löytyy MM-mitaleita aina kultaisia myöten. Pi Liljelund tunnettiin kentillä pitkään myös erotuomarina, joka vihelsin muun muassa Espoon Oilersin liiganousuun päättyneen ratkaisupelin keväällä 1994 Espoonlahdessa.
– Kunnes liitto keksi, etten saa enää viheltää, Liljelund nauraa ilkikuriseen tyyliinsä.

Tältä näyttää urapolku lajin huipulle

Uusi vuosituhat koitti, ja alta nelikymppisen valtiotieteen lisensiaatin langat alkoivat kietoutua yhteen. Ura salibandyssa pelaajana, valmentajana ja erotuomarina, työura tutkijana yliopistolla ja AC Nielsenillä ja vahva järjestötausta olivat yhdistelmä, jota valoisiin saleihin pyrkivä nuori laji tarvitsi. Erilaisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä urakoineen intopillerin oli aika astua täysipäiväisesti urheilun pariin.
– Järjestötaustaa on tosiaan pienestä asti, ja Salibandyliiton mukaan päädyin ensi kertaa keväällä 1992 Dalmac-jupakan yhteydessä, jossa liitto oli tekemässä alun perin vielä isompaa virhettä.
Samaan pakettiin nivoutui vielä perhekin. Tapanilan Erän kakkosjoukkueen valmentaja Pi Liljelund oli eräässä turnauksessa keväällä komennettu teippaamaan seuran ykkösjoukkueen tähtipelaajiin kuuluvan  nilkkaa, ja yksi asia johti toiseen kuin romanttisessa elokuvassa. Keväällä 1995 Marjo Kukkolasta tuli Marjo Liljelund, ja salibandy oli mukana silloinkin. Pariskunnan viettäessä häitään löytyi samasta hotellista EM-kisoihin valmistautunut Suomen maajoukkue, jonka tutut pelaajat olivat heti kutsumassa sulhasta moisista joutavista kiireistä mukaan treenaamaan.
– Marjo valittiin ensin Salibandyliiton hallitukseen, ja vuosi sen jälkeen minut. Istuttiin vuosi hallituksessa samaan aikaan. Keväällä 2002 toimin salibandyn MM-kisojen pääsihteerinä, ja silloin tuli ensi kertaa mieleen, että salibandyssa voisi olla leipätyökin, kun oma siviilityö oli juuri silloin erityisen raastavaa. Vielä kun syksyllä 2004 taisteltiin IFF:n toimistoa Suomeen, sanoin, että asiaa voin hoitaa, mutta että ainakaan pääsihteeriksi en ryhtyisi. Seuraavana vuonna tilanne oli kuitenkin toinen. Töissä olisi pitänyt lähteä ulkomaille ja itse olin puhjenneen paksusuolen ja leikkauksen jälkeen aika sairas, joten päätin suostua, kun kysyttiin, olisinko käytettävissä.

Seuraava ura huippuvalmentajana?

Kun katsoo Pi Liljelundin kalenteria IFF:n johtamisineen, pelaamisineen, EräViikinkien juniorien valmentamisineen ja matkusteluineen, ainoa johtopäätös on, että miehen viikoissa täytyy olla enemmän kuin meidän muiden 168 tuntia.
– Pelaaminen ja varsinkin valmentaminen on mahtavaa vastapainoa jokapäiväiselle duunille, siinä saa ajatella aivan eri asioita. Jollen tekisi tätä työtä, valmentaisin varmaan kokopäiväisesti, muun muassa salibandyn huippuvalmentajatutkinnon kouluttajana oppia jakanut Pi vinkkaa.

Teksti: Mika Hilska
Kuvat: Juhani Järvenpää ja IFF 

Jaa artikkeli