Risto Kauppinen, Markku Rantala, Mika Muukkonen, Kai Ahlstedt, Jari Oksanen, Seppo Pulkkinen, Matti Kaipio, Karo Kuussaari, Marko Paju ja Lasse Kurronen. Heistä Kauppinen oli naisten maajoukkueen ensimmäinen päävalmentaja ja Kurronen on viimeisin.
Vaikka Suomi on eräs maailman johtavista salibandymaista, vain kaksi edellä mainituista valmentajista on palannut kotiin naisten MM-kisoista kultamitali kaulassaan. Ja siitä viimeisestäkin maailmanmestaruudesta on kulunut aikaa jo parikymmentä vuotta.
Lähellä kultaa on välillä oltu, mutta yleensä Ruotsi kahdeksalla kullallaan on ollut se maa, joka on hallinnut kisoja. Nykyinen maajoukkueen päävalmentaja Kurronen otti pestin vastaan jo vuonna 2016, mutta täysosumaa ei ole vielä tullut. Seuraavan kerran se on mahdollista tämän vuoden marraskuussa, kun MM-kisat järjestetään Ruotsin Uppsalassa.
Porvoon Salibandyseurassa nykyisin pelaava Milja Saarikoski on mahdollisesti eräs niistä, jotka ovat tavoittelemassa kultaista mitalia Ruotsin kisoissa. Ensin pitää tietysti yltää kisajoukkueeseen.
Saarikoski saapuu haastatteluun hymyssä suin. Toimittajaa on varoitettu etukäteen, että kyseessä on hössö hauskuuttaja, joka voi päästää suustaan mitä sattuu. Ja tämä kaikki pelkästään positiivisessa mielessä, sillä kyseessä on todellinen joukkuepelaaja.
Vaikka Saarikoskella on ikää vasta 21 vuotta, on hän yllättävän kokenut pelaaja. Takana on yhdet nuorten ja yhdet aikuisten MM-kisat. Liigatasollakin otteluita on kertynyt useassa eri joukkueessa iso määrä. Saarikoski on nähnyt läheltä, miten sekä seuratasolla että maajoukkueessa on tapahtunut viime vuosien aikana iso muutos. Vaatimukset kasvavat ja valintakriteerit tiukentuvat.
– En ollut naisten ensimmäisissä maajoukkueleirityksissä mukana. Minulle kuitenkin aukeni yllättäen mahdollisuus päästä MM-kisoihin, kun pari pelaajaa ei saavuttanut vaadittavaa kuntotestin rajaa. Fyysiset testimme ovat tiukentuneet, koska Ruotsi on ollut siinä meitä edellä. MM-kisoissa pelataan monta peliä lyhyessä ajassa. Pitää olla viimeisen ottelun viimeisessä erässä parhaimmillaan, sillä silloin ratkaistaan maailmanmestaruus, kertoo Saarikoski.
Miljan lajivalinta ei tullut sattumalta. Hänen isänsä, Sami Saarikoski, tunnetaan pitkänlinjan salibandyvalmentajana.
– Isäni valmentaessa Nurmijärvellä pyörin ihan pienenä hallilla mukana. Siellä on aina lyöty maila käteen, joten aloin pelaamaan 6-vuotiaana SB-Prossa. Jalkapalloa olen myös harrastanut kesäisin, mutta se jäi jo yläasteiässä. Lopullinen lajivalinta oli minulle helppo.
Saarikosken salibandyura jatkui Nurmijärvi-vuosien jälkeen Tapanilan Erässä. Siirtoa pääkaupunkiseuraan helpotti se, että oma isä oli sielläkin valmentajana. Miljan matkat Nurmijärveltä Mosahallin harjoituksiin sujuivat hyvin kimppakyydillä isän kanssa.
– Siirryin SB-Prosta Erään juniori-ikäisenä, mutta nousin melko pian myös naisten liigajoukkueeseen.
Tapanilan Erän salibandyjaoston ja Salibandyseura Viikinkien fuusioituessa kevättalvella 2016 Saarikoski huomasi saaneensa uusia pelikavereita, vaikka SSV:llä ei ollutkaan naisjoukkuetta.
– Erä muuttui EräViikingeiksi, mutta ei fuusio sinällään vaikuttanut minuun. Naisten joukkueesta haluttiin tehdä kilpailullisempi. Niinpä eri seuroista saimme uusia pelaajia.
Kun urheilijalla on ikää vasta 21 vuotta, harva ilmoittaa haluavansa vaihtaa uusiin maisemiin saadakseen uusia kokemuksia. Saarikosken kohdalla oli kuitenkin edessä siirto Porvooseen.
– Halusin jotain uutta, sillä olin pelannut jo pitkään ensin Erässä ja sitten ErVi:ssä. Kaipasin vaihtelua, jotta saisin uutta intoa salibandyn pelaamiseen. Kun olen aloittanut nuorena, olen ehtinyt nähdä ja kokea paljon aina MM-kisoja myöten. Nyt on menossa ensimmäinen kauteni Porvoossa.
Kuuntele: Milja Saarikoski Uusimaa urheilutoimituksen haastattelussa
Tilanne on mielenkiintoinen. Porvoossa Miljan luotsina on PSS:n päävalmentaja Jukka Kouvalainen. Isä Sami on Aki Vilanderin aisaparina SB-Prossa ja ensi kaudella hän on saman seuran päävalmentaja. Sami SB-Pron päävalmentajana ja tytär PSS:n pelaajana kohtaavat ensi kaudella toisensa.
– Silloin nuorempana isä-tytär-systeemi toimi. Treenimatkatkin Nurmijärveltä Helsinkiin mentiin samaa kyytiä. Nyt on mukavampaa, kun ollaan vastakkain (hersyvää naurua). Opiskelen liiketaloutta Porvoon AMK:ssa. Tavoitteena on valmistua tradenomiksi. Muutin itsekin Porvooseen ja nyt ei mene enää aikaa treenimatkoihin.
PSS:n valmentaja Kouvalainen sai Saarikoskesta joukkueeseensa monipuolisen ja maajoukkuetasoisen vahvistuksen. Hän on huomannut, että ennakkokäsitys on pitänyt paikkansa.
– Milja on todella monipuolinen pelaaja, mutta koen, että parhaat puolet hänestä pelaajana tulevat keskushyökkääjän paikalla. Hyvä pelinluku ja kahteen suuntaan pelaaminen ovat mielestäni Miljan suurimpia vahvuuksia.
– Hän on ihmisenä todella positiivinen ja helposti lähestyttävä. Erinomainen tiimissä toimija ja pelaajiston kesken pidetty. Näen Miljassa paljon elementtejä olla tulevaisuudessa maajoukkueen kantavia voimia ja varmasti olemaan omalla pelipaikallaan Suomen parhaita pelaajia.
Näin Saarikoski itse vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Mikä on ollut toistaiseksi urasi hienoin hetki?
– Naisten MM-kisat. Se oli kokonaisuutena hieno kokemus, vaikka lopputulos ei ollut sitä, mitä haettiin. Tuli pronssia. Naisten kisoissa on eroa U19-kisoihin, sillä niissä on vielä parempi meininki. Maajoukkuepaita on aina hieno laittaa päälle, kun sen voi tehdä vain harvoin eikä se ole koskaan itsestäänselvyys.
Mikä on ollut kovin pettymys?
– Tyttöjen MM-kisojen välierä. Hävisimme maalilla, vaikka pelasimme kisojen parhaan ottelun, mutta se ei vaan riittänyt.
Mitkä ovat vahvuutesi ja mitä pitää vielä kehittää?
– Monipuolisuus, voin pelata mitä paikkaa vaan. Se on ollut varmaan syy, miksi minut on valittu maajoukkueeseen. Osaan myös pelata kahteen suuntaan. Olen ensimmäisenä puolustamassa. En ole koskaan ollut mikään pisteiden tekijä, mutta osaan auttaa muita tekemään maaleja. Fysiikkaani pitää kehittää ja ennen kaikkea nopeutta ja tietysti kestävyyttä. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Opettelen olemaan urheilija 24/7, mutta en ihan vielä täydellisesti sitä ole. Parempaan suuntaan kuitenkin ollaan menossa.
Onko sinulla ollut salibandyssä esikuvia?
– Sanotaan Anna Yli-Kojola, joka oli joukkueeni kapteeni ja näytti hyvää esimerkkiä. Pelasimme samassa joukkueessa ja näin, miten hän kapteenina ohjasi omaa joukkuettaan. Ehdottomasti minun paras kapteeni.
Mikä on epämieluisin harjoitus?
– Sellaiset, missä hengästyy paljon, esimerkiksi intervallitreenit. En tykkää, mutta niitäkin on tehtävä.
Mitä harva ihminen tietää sinusta?
– Olen pienenä harrastanut balettia ja soittanut rumpuja.
Mikä on tavoitteesi salibandyssä?
– Haluan nähdä, mihin asti rahkeeni riittää. En ole vielä saanut naisten maajoukkueessa isoa vastuuta. En siis vielä tiedä, riittääkö kykyni isoihin peleihin. Mitalejakaan ei ole koskaan liikaa.
Teksti: Hannu Tuominen
Kuvat: Ville Vuorinen ja Salibandyliiton arkisto