Kaksi nuorta tyttöä Pohjanmaalta, Noora Isomäki ja Emma Vähäkangas, päättivät lähestyä viime keväänä kirjeitse eli sähköpostilla FBC Loiston päävalmentaja Matti Pienihäkkistä.
Lukion päättäneillä tuoreilla ylioppilailla oli molemmilla uusi elämänvaihe edessään. Haaveissa oli löytää mieluinen opiskelupaikka ja päästä kokeilemaan pelitaitojaan liigajoukkueessa.
Yhteinen unelma oli päästä samaan liigajoukkueeseen. Ja niin kävikin. Molemmat Pohjanmaan ilopillerit, sekä Noora että Emma, matkasivat Turkuun opiskelemaan ja pelaamaan FBC Loistoon.
– Minuun ei ole ennen otettukaan yhteyttä sähköpostilla vastaavissa tilanteissa. Tytöt olivat yhdessä tarkkaan miettineet siirtojaan Turkuun. Tiesin ennestään tyttöjen mahdollisuudet ja tiesin myös, että molemmat ovat valmiita tekemään nöyrästi hommia. Keväällä oli tiedossa, että osa joukkueemme kärkipelaajista oli lähdössä muualle. Peliaikaa en voinut luvata, mutta näin heidän potentiaalin. Pyysin tytöt mukaan harjoitusrinkiin, kertoo Pienihäkkinen.
Kun salibandypelaajan kotipaikka on Uusikaarlepyy ja sukunimi on Isomäki, lienee todennäköistä, että toinen näistä nuorista tytöistä on salibandylegenda Jori Isomäen tytär. Omena ei ole todellakaan pudonnut kauas Isomäen perheessä, sillä isä vei perheensä esikoisen jo 6-vuotiaana salibandyharjoituksiin.
– En aluksi ollut salibandystä kiinnostunut, mutta pian huomasin, kuinka hauskaa se oikeasti on. Vaikka olen harrastanut myös jääkiekkoa ja jalkapalloa, salibandy on aina ollut päälajini.
Mister Blue Foxin, isä-Isomäen uraan mahtuu 25 vuotta pelaamista pääsarjatasoilla, Salibandyliigassa ja Divarissa. Pelit alkoivat vuonna 1991 ja päättyivät vasta keväällä 2016. Kasvattajaseuran lisäksi tilastoihin on ikuistettu Nurmon Jymy, OLS ja SPV. Näistä Seinäjoki on sikäli tärkeä, sillä pitkästä urastaan huolimatta Suomen mestaruuksia on Isomäen kohdalle tullut ainoastaan kerran, keväällä 2012. Silloinkin hän pelasi SPV:ssä vain pudotuspelit. Tämän mahdollisti farmisopimus Blue Foxin kanssa.
– Isä on ollut minulle aina esikuva. Olen nähnyt hänen pelaavan. Tosin olin aika pieni, kun isä voitti SPV:n kanssa Suomen mestaruuden. Olin silloin paikan päällä katsomassa. Puhumme keskenämme paljon salibandystä sekä omasta pelistäni, eli miten voisin sitä kehittää.
Isä Jorikin muistaa hyvin, kun otti tyttärensä mukaan salibandyharjoituksiinsa jo ennen kouluikää.
– Valmensin sitä joukkuetta, mutta Nooran innostus lajiin oli lähinnä sitä, että kiipeily puolapuissa kiinnosti enemmän. En ottanut siitä mitään stressiä, vaan Noora on saanut aina itse valita, mitä lajia harrastaa. Kaikkea onkin tullut kokeiltua. Kiinnostus salibandyyn kuitenkin kasvoi, kun saman ikäluokan tytöt alkoivat pärjäämään. Tytöillä oli hyvä ryhmä ja hyvä valmentaja. Itse en ole Nooraa ja hänen joukkuettaan juurikaan valmentanut.
Noora ja Emma ottivat yhteyttä Pienihäkkiseen jo ennen kuin tyttöjen opiskelupaikat olivat tiedossa.
– Loisto houkutteli meitä molempia. Koko seura vaikutti mukavalta, vähän samantyyppiseltä kuin Blue Fox. Isäni tunsi Elinda Hermansonin isän ja he olivat keskenään yhteydessä. Sain Matiltakin hyvän kuvan seurasta. Kyseessä on nuori joukkue, ihan kuin mekin olemme.
Tärkeydessä salibandyn edelle menivät kuitenkin tyttöjen opiskelupaikat. Kummallakaan Turku ei ollut alun perin ykkösvaihtoehto. Nooralla se oli Helsinki. Sattumaa tai ei, niin nyt molemmat opiskelevat Turussa, Noora biotieteitä ja Emma taloustieteitä.
– Onhan se aivan loistava juttu, että molemmat tytöt pääsivät samaan joukkueeseen ja asuvat vieläpä samassa rapussa. Molemmat tulevat pieneltä paikkakunnalta ja sopeutuminen uuteen ympäristöön on nyt helpompaa, muistuttaa Jori Isomäki.
Vaikka Pienihäkkinen ei aluksi luvannut isoa roolia naisten liigajoukkueessa, ovat molemmat tytöt saaneet mukavasti peliaikaa. Naisten liigapelit ovat pääasia, mutta Noora on pelannut myös A-tyttöjen otteluita.
Blue Fox jäädytti seuran 30-vuotisjuhlissa seuralegenda ja pitkäaikaisen kippari Jori Isomäen pelinumeron. Pelipaita numero 19 on ripustettu Tähtihallin katto-orsille. Myös tytär Noora oli oman joukkueensa kapteeni ennen Turkuun siirtymistä.
– Nyt tavoitteeni on kehittyä naisten liigassa. Jatkossa haluan ottaa isomman roolin, mutta toistaiseksi olen ollut uudessa ympäristössä enemmänkin tarkkailijan roolissa.
Mikä on ollut toistaiseksi urasi hienoin ja harmittavaisin muisto?
– Mukavinta on ollut se, kun Blue Fox nousi NLB:hen. Vastaavasti harmitti, kun BSM-sarjassa pääsimme pudotuspeleihin, mutta putosimme jatkosta heti ensimmäisellä kierroksella.
Mitkä ovat vahvuutesi ja mitä pitää vielä kehittää?
– Minulla on hyvä pelisilmä. Osaan ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen sinnikäs ja annan kaikkeni joka tilanteessa. Haluaisin olla parempi peittämään. Se ei ole kiinni rohkeudesta, mutta pitää osata mennä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, jotta varmasti peittäisi. Vaikka olen pienikokoinen, en edes ajattele sitä kentällä, vaan menen kaksinkamppailuihin täysillä.
Valmentaja Pienihäkkinen on samoilla linjoilla.
– Noora on aina iloinen ja energinen. Kapteenin piirteet ovat näkyvissä. Jos isä Jori oli paljon pisteitä tehnyt puolustava puolustaja, niin tytär on enemmänkin hyökkäävä puolustaja.
Kysytään Nooralta vielä lopuksi, mitä harva ihminen tietää sinusta?
– Kun Blue Foxin kotiareena Tähtihalli valmistui 2006, olin ensimmäinen, joka sai laukoa siellä salibandypallon maaliin.
Teksti ja pääkuva: Hannu Tuominen