Jaska Kuneliuksen uraa läheltä seurannut toimittaja Harri Pirinen kertoo, miksi tämä opettaja on ollut Happeen tärkein pelaaja – eikä vain kaukalossa.
Tämä on tarina pienten arkisten kohtaamisten merkityksestä, periksiantamattomuudesta sekä siitä, miten paljon urheilijat voivat vaikuttaa pieniin ihmisiin ja suuriin asioihin.
Mailasta se alkoi.
Lauantaiaamupäivänä 7. maaliskuuta 2015 olimme löytäneet uudessa kotikaupungissamme Jyväskylässä Mankolan koulun liikuntasaliin paikallisen asukasyhdistyksen järjestämälle lasten liikuntavuorolle.
Paikalle saapui myös salskea urheilijanuorukainen salibandymailan kanssa. Tämä tiedusteli, voisiko tulla saliin testaamaan uutta mailaansa, koska illalla on kevään ensimmäinen pudotuspeli, puolivälierien avaus Oulun Luistinseuraa vastaan.
Mainittakoon, että Jaska Kunelius oli omalla työpaikallaan, mutta kysyi silti lupaa käyttää muutamaa neliötä salista. Hän halusi varmistua, ettei häiritsisi lasten liikunnan riemua. Päinvastoin, siitäkös riemu repesi, kun lapset halusivat pelaamaan Jaskan kanssa. Jaskahan pelasi, ja kutsui lapset samalla illan matsiin.
Me menimme, joku muukin aamun pelikavereista tuli. Mikä hienointa, voitetun ottelun jälkeen Jaska tuli kiittelemään lapsia aamun hyvästä sparrauksesta peliin, ja lapset pääsivät jopa tekemään jälkiverryttelyjä Happeen joukkueen kanssa.
Keskimmäinen poikamme Eemil, tuolloin kuukautta vaille 4, oli huutanut koko pelin ajan Jaskan nimeä. Eemil ilmoitti, että Jaska on hänen suosikkinsa ja hän seuraa pelissä koko ajan Jaskaa. Pelin jälkeen hän kysyi, että tullaanhan seuraavaankin Happeen peliin. Tulimme, ja Eemil pääsi erätaukokisaan tekemään maaleja Heimo Hirven taakse. Vielä samana keväänä Eemil ja kaksi vuotta vanhempi Eetu aloittivat salibandyharrastuksen.
Ei mennyt kauaakaan, kun vaimoni kertoi jutelleensa Eemilin uudesta esikuvasta jonkun ystävänsä kanssa. Tämä ystävä oli sanonut, että siinäpä vasta erinomainen esikuva.
* * *
Aloimme käydä Happeen peleissä aina kun mahdollista. Sanoisin, että Eemil oli 5-vuotias, kun hän teki sählyturnauksessa jotain erikoista: pallon saatuaan poika kääntyi poispäin vastustajista, kohti laitaa, palloa itsensä ja laidan väliin suojaten.
Olin ällikällä lyöty. Eihän kukaan 5-vuotias lähde pallon kanssa hakeutumaan tyhjään tilaan, saati laidan viereen. Eikä niin todellakaan ollut kehotettu tekemään.
Sitten tajusin. Näinhän me Jaskan usein kaukalossa näimme; laitakahinassa rymyämässä, palloa vastustajan ilkeiltä aikeilta suojaten. Poika oli seurannut idoliaan paljon tarkemmalla silmällä kuin osasin kuvitella.
Muistaakseni Jaska sai kutsun Eemilin 5-vuotissynttäreille. 6-vuotispäivää vietettiin oman turnauksen ja Happeen pelin merkeissä, ja parhaan lahjan poika sai yleisön edessä ennen Happee–Classic -ottelua: Jaska 4 -paidan idolin itsensä ojentamana. Sittemmin sitä on pidetty päällä varmasti enemmän kuin mitään muuta paitaa. Vajaa vuosi sitten, huhtikuun alussa, Eemil kutsui Jaskan taas synttäreille, mutta tällä oli pelikiireitä.
* * *
Lokakuussa 2015 päädyin tekemään Urheilusanomiin juttua urheilukulttuurista ja sen opettamisen merkityksestä tuleville sukupolville. Kunelius oli mukana opettajaryhmässä, joka halusi tuoda urheilukulttuurikasvatuksen uuteen opetussuunnitelmaan.
Vierailin myös Mankolan koulun yläastelaisten liikuntatunnilla. Olin vaikuttunut tavasta, jolla Kunelius piti pahimmassa murkkuiässä olevien oppilaiden ryhmän samaan aikaan kaverillisessa mutta jämäkässä otteessa.
Kunelius ymmärtää hyvin, mikä merkitys urheiluharrastuksella – tai millä tahansa mielekkäällä harrastuksella – sekä turvallisella aikuisella voi olla nuoren elämälle. Haastattelujen aikana kävi ilmi, että lapsuudessa ja nuoruudessa kotona kaikki ei aina ollut parhaalla mahdollisella tavalla, ja rahastakin oli pulaa. Silti yksinhuoltajaäiti piti aina huolen, että pojat pystyivät urheilemaan. Rohkenen väittää, että Kuneliuksen halu kannustaa lapsia harrastamaan, halu auttaa heikommassa asemassa olevia ja halu hoitaa yhteisiä asioita kumpuavat pitkälti hänen varhaisista kokemuksistaan.
Kaukalossa Kunelius oli aina se mies, joka luovutti viimeisenä, jos silloinkaan; laittoi aina kaikkensa likoon yhteisen asian puolesta. Salibandyä hän pääsi kunnolla harrastamaan vasta C-juniori-iässä, kun Saarijärvelle perustettiin joukkue. Tuon joukkueen pelaajat kävivät pian vähiin, mutta Kunelius halusi sitkeästi kehittyä, ja muutaman kaverinsa kanssa hän siirtyi noin tunnin automatkan päähän Jyväskylään pelaamaan. Lajitaidot eivät tietenkään voineet olla samalla tasolla kuin kymmenen vuotta lajia harrastaneilla, mutta urheilupohjat olivat vahvat – asenne ja tahdonvoima titaania.
Kunelius on myöhemmin muistuttanut, ettei pelannut koskaan yhtään ottelua juniorien SM-sarjoissa. Hänen pääsemistään Happeen liigajoukkueeseen hämmästeltiin aikanaan niin joukkueen pukukopissa kuin Jyväskylän salibandypiireissä laajemminkin varsin kärjekkääseen sävyyn.
Kunelius pelasi liigassa 11 kautta. Etenkin viiden kuuden viime kauden ajan hän oli yksi tärkeimmistä pelaajista mestaruuden, muita mitaleita ja kaksi Suomen cupia voittaneessa joukkueessa, jonka pelaajista moni oli voittanut Happeessa useita A-nuorten Suomen mestaruuksia.
Niin, yksi tärkeimmistä. Muutama vuosi sitten, kun Seppo Pulkkinen vielä valmensi Happeen edustusjoukkuetta, kysyin Sepolta, pitääkö eräs tulkintani paikkansa. ”Olenko lähellekään oikeassa, jos väitän, että Kunelius ei ole joukkueen paras pelaaja, mutta silti tärkein?” Seppo vastasi seppomaiseen tyyliin jotakuinkin, että ”et ole lähellä – asia on nimittäin juuri noin”.
Kahtena viimeisenä liigakautenaan Kunelius ei kantanut valtavaa pelillistä vastuuta. Silti viime perjantain ottelun jälkeen lajin kaikkien aikojen paras pelaaja Mika Kohonen totesi Keskisuomalaisessa, että Kunelius on ollut joukkueen henkinen liideri.
Tuo kommentti ei jätä sijaa vastaväitteille.
* * *
Parillakin tapaa Kuneliusta kuvaa tapahtuma kahden kolmen vuoden takaa. Pyysin häntä seuramme O2-Jyväskylän tapahtumaan lasten laukaisupisteelle. Kunelius suostui heti, ja kun pyysin häntä heittämään haasteen lapsille, vastaus tuli yhtä nopeasti. ”En lupaa mitään lukemaa tutkaan laukaisusta, mutta lupaan peittää jokaisen lasten laukoman kudin!”
Muutoinkin lapset, omani ja muut, saivat Kuneliuksen kohdatessa nauttia tämän omaperäisistä ja oivaltavista kommenteista. Kerran Eemil esitteli treenien alkaessa vielä työpaikallaan olleelle Kuneliukselle paitaansa numero 4, johon Kunelius vastasi, että ”niin, nelonenhan on ensimmäinen luku, joka ei ole alkuluku”. Esikouluikäinen ihmetteli suu auki tätä tärkeää uutta tietoa.
Joskus, kun meillä ei meinannut aamupuuro oikein upota, kehotin Eemiliä kysymään Jaskalta, mitä tämä syö aamuisin, kun on niin kovassa kunnossa. Vastaus oli Kunto-kaurapuuro. Arvatkaapa, alkoiko sen jälkeen upota!
Ehkä tärkein oppi ja esimerkki tuli viime keväänä. Happee oli voittanut jonkin pudotuspelin, jonka jälkeen myöhään lauantai-iltana joukkueen pelaajat (kyllä!), vapaaehtoiset apujoukot ja joukko lapsia rullasivat salibandymaton pois Monitoimitalon lattialta. Aivan viimeisinä ennen valojen sammumista Monnarilla olivat Kunelius ja kolme poikaamme keräämässä roskia ja tyhjiä pulloja.
Tämän jälkeen emme ole päässeet Monnarilta pois ennen kuin viimeinenkin matto on rullattu.
* * *
Nyt viimeinen peli on pelattu, viimeinen matto rullattu.
Viime keskiviikkona Happee hävisi puolivälierissä Espoon Oilersille jo kolmannen kerran. Silti Eemil halusi väkisin lähteä perjantaina Happeen fanibussilla Espooseen.
Eihän taistelu ollut vielä ohi.
Lähdimme siis koko perheen voimin reissuun. Matkan tarkoitus oli aivan toinen, mutta se muuttui haikeiksi jäähyväisiksi. Niin Jaska kuin Happee-ikoni Petri Kauko lopettivat uransa tappioon päättyneen ottelun jälkeen.
Kun Jaska tuli kentälle vajaa minuutti ennen loppua, sain pala kurkussa sanottua pojille, että tämä minuutti kannattaa yrittää painaa mieleen.
Kävi, kuten Happeen peleissä usein käy: parhaat ja tärkeimmät hetket ovat ne, jotka tapahtuvat ottelun jo päätyttyä.
Kun viimeinen summeri soi, Jaska katseli vähän aikaa silminnähden hämillään ympärilleen. Ensimmäisenä halaamaan riensi velipoika Vili Liponen. Sitten tulivat valtoimenaan virranneet kyyneleet, joukkuetoverien ja Mari-vaimon halaukset, Happee-fanien äänekkäät ”Jaska, Jaska”-huudot.
Vähän aikaa kentällä epätietoisena tulevasta vaelleltuaan Jaska poikkesi luoksemme, kirjoitti nimmarinsa Eemilin paitaan – ja antoi tälle viimeisessä pelissään käyttämänsä mailan.
– Tämä on mun aarre, Eemil sanoi myöhemmin.
* * *
Aivan kuten kaikki tuonikäiset, Eemil on pitkään pohtinut, mikä hänestä tulee isona. Vaihtoehdot ovat jo jonkin aikaa olleet selvillä, niiden järjestys vain vaihtelee tilanteen mukaan: Happeen pelaaja tai poliisi. Juuri tällä hetkellä ensin mainittu on voitolla. Toisaalta, kuten opettaja-Jaskan esimerkki kertoo, miksei voisi tulla molemmat?
Tämän kevään synttärikutsujakin laaditaan jo. Nyt Jaskalla ei ole ainakaan pelejä esteenä. Eemil ei vain oikein tiedä, sopisiko Jaska paremmin kaverisynttäreille vai aikuisten juhliin – ja tämä on silkka kohteliaisuus!
Lauantaista lähtien meillä on mietitty ja neuvoteltu, voiko Jaskan mailan naulata Eemilin sängyn yläpuolelle. Tai lähinnä on mietitty, mihin kohtaan ja millaisilla nauloilla. Ehkä Jaskan pitäisikin itse tulla symbolisesti naulaamaan maila seinään.
Aikanaan tuo maila palauttaa mieleen hienoja muistoja Monnarilla, Mankolassa, Hartwall Areenalla ja Tapiolan Urheiluhallissa koetuista hetkistä, muistuttaa tärkeistä asioista ja arvoista. Se symboloi ainakin tahdonvoimaa, periksiantamattomuutta, yhteisten asioiden puolesta toimimista, huolenpitoa, toveruutta.
Se muistuttaa myös pienten arkisten kohtaamisten merkityksestä ja siitä, että urheilijat voivat halutessaan olla paljon enemmän kuin urheilijoita. Siitä, miten he voivat vaikuttaa pieniin ihmisiin ja suuriin asioihin, muuttaa maailmaa.
Siksi se maila on paljon enemmän kuin maila.
Teksti ja kuvat: Harri Pirinen