31 kautta, 649 ottelua ja 1210 pistettä Salibandyliiton sarjoissa. Petri Ahokkaan uskomaton ura on pelattu alusta loppuun SB Luupin riveissä ja se on täynnä joukkueurheilun iloa sekä mieleenpainuvia tarinoita.
Petri Ahokas on nähnyt lajin yliopistosarjoista seuran perustamiseen ja neljän eri divisioonan kautta ikämiessalibandykentille. Matkaan on mahtunut myös Tampereen liigasarjaa ja Suomen Cupia. Matka salibandyn parissa lähti käyntiin Tampereen Yliopiston sarjoista, jossa lajia pelattiin opiskelijaporukalla ja kierrettiin salibandyturnauksia ympäri Suomen. Salibandy tuli tunnetummaksi, jonka myötä 1990-luvun alussa Petri perusti opiskelukavereidensa kanssa salibandyseura SB Luupin, joka on lähtöihin Tampereen Yliopiston ainejärjestö Luupista.
-Siitä salibandymatkani lähti liikkeelle, muistelee Petri.
Mikä on viehättänyt lajissa? Mitä 31. kautta salibandykentillä on antanut ja miten Petri näkee lajin muutoksen vuosien varrella? Mennään seuraavaksi Petrin haastetteluun:
Kuka on Petri Ahokas?
Ikä: 54 (toukokuussa 55)
Paikkakunta: Pirkkala
Kasvattiseura: SB Luuppi
Salibandyseurat, joissa olet pelannut: SB Luuppi
Sarjat joissa olet pelannut: Tampereen liiga/sarja, 3-, 4-, 5-, 6-divisionat, M35, M40, M45, Suomen Cup.
Salibandykaudet: 31. kautta (1991-2022)
Ottelut: 649
Pisteet: 1210
Maalit: 913
Syötöt: 297
Jäähyt: 69 minuuttia
Mikä aikoinaan innostutti lajin pariin?
Olen aina tykännyt kokeilla uusia lajeja ja erityisesti mailapelejä. 31 vuotta sitten tuli mahdollisuus kokeilla jotain aivan uutta ja se oli salibandy, joka oli silloin pykälän kehittyneempi versio kuin ”letkumailoilla” pelattava sähly.
Miksi juuri salibandy ja mikä on lajin hienous?
Salibandy-yhteisöön oli helppo tulla. Laji oli vielä hyvin pienimuotoista, kun aloitin kaudella 1991-92 ja kaikki enemmänkin hämmästeli uteliaasti mitä tästä lajista tulee, lähtien aina välineistä; joillakin oli vielä onnettomia letkumailoja, kun taas parhaat seurat/kontaktit toivat Ruotsista jäykkävartisia aivan eritason mailoja. Lajin hienous on se, että periaatteessa kuka tahansa voi aloittaa harrastamisen tai jopa valtakunnan sarjoissa pelaamisen ilman sen kummempaa vaatimusta. Joukkue vain kasaan ja ilmoittamaan mukaan sarjoihin, pohjalta tietysti lähdetään.
Tarinoita matkan varrelta varmasti löytyy, mutta mikä on sykähdyttävin tai mieleenpainuvin hetki salibandyuraltasi?
Uskomattomin tapahtuma oli voittaa Ilves Tampereen liigassa 13.11.1996, se oli ehkä suurin voitto ikinä SB Luupille. Itse olin samaan aikaan Tukholman lentokentän loungessa ja sain sinne tekstiviestillä väliaikatietoa/lopputulosta. Huom. se oli aikaa, jolloin ei ollut paljon kännyköitä, niin jonkun kaverin kännykkää siinä on lainailtu.
Tunnetasolla suurin yksittäinen hetki oli Jyväskylän M45 turnauksessa 15.03.2014, kun tein tuhannen pisteen hyvän pelikaverini Haran (Harri Klemetti) syötöstä ajassa 33.33. Tavoittelin normivetoa oikeaan alakulmaan, mutta koska tiedossa oli, että seuraava piste on 1000., niin ranteet jumitti ja veto menikin vasempaan yläkulmaan – varmaan ainoa kertani koskaan sinne.
Entäs maali – mikä on bravuuri?
Vasenta laitaa pelaavana rannelaukaus oikeaan alakulmaan maalivahdin jalan yli. Toimi toisinaan silloinkin, kun laukaus epäonnistui ja meni pompun kautta samaan osoitteeseen. Niistä sain kuulla jokusen kerran pelikavereilta, että eihän maalivahti ehdi tuollaiseen vetoon, kun pallo tuleekin vasta viiveellä maalille 😊
Miten näet joukkueurheilun vaikutuksen lajia harrastavalle – mitä se antaa?
Joukkueurheilun hienous on siinä, että lähtökohtaisesti pelaat aina joukkueelle. Joukkue voittaa ja häviää yhdessä, se kasvattaa monella tapaa. Näitä oppeja voi käyttää sitten laajemmin muilla elämän osa-alueilla. Kun joukkueella on hyvä yhteishenki, niin siinä voidaan vaihtaa rooleja tai taktiikkaa helposti, jolloin kukin pääsee kokeilemaan omia taitojaan eri tilanteisiin. Samaa mitä työelämässäkin tapahtuu paljon.
Pelattuja pelejä 649 ja pisteitä 1210 – Millainen pelaaja olet ja olet ollut?
Itselleni tärkein asia on ollut rehti ja toisia kunnioittavia tekeminen, niin omia pelikavereita kuin vastustajia kohtaan. Olen aina ollut sillä mielellä, että kiva mennä näkemään kavereita pelireissulla tai ilman. Pelit sujuvat sitten niin kuin menevät; mukavampi voittaa, mutta ei se tappion jälkeen harmita montaa sekuntia/minuuttia (no muutama poikkeus löytyy).
Voi hyvin arvata, että olen viihtynyt aika kaukana puolustuksesta, kun 1210 pisteestä maaleja on 913. Vasenta laitaa on tullut höylättyä niin paljon, että raiteet sinne voisi laittaa. Jäähyboksista olen pysynyt poissa aika hyvin, josta kertoo 69 min jäähyjä 31 vuoteen. Eräs tapaus on jäänyt kuitenkin legendana elämään: olimme Vammalassa M35 sarjan turnauksessa 6.12.2004, jossa sain 5 min jäähyn (ainoa vitosen koskaan). No se ei mennyt ihan putkeen tuomareiltakaan, sillä olin itse vaihdossa, kun vitonen vihellettiin kentällä rikkeestä. Aina pilke silmäkulmassa olevalla Apa:lla (Jouni Kulmala) oli jekku mielessä ja kävi selittämässä suu vaahdossa tuomareille, että Petehän se oli, joka rikkoi. Kiitti vaan Apa, tätä muistellaan vieläkin 😊
Olet pelannut kaikki 31. kautta SB Luupissa. Mikä on ollut joukkueen salaisuus?
Olen pelannut kaikki 31 kautta (1991-2022) SB Luupissa eri sarjoissa. Pelikavereita on ollut noiden vuosien aikana hiukan vajaa 100. SB Luupin kantava ajatus on ollut aina, että kaikki pelaa yhtä paljon. Joskus kauan sitten kapteeni sai peluuttaa viimeiset 3 min kuten halusi, mutta sekin taisi jäädä -90 luvulle. Samoin ihan sama miten onnistuu tai ei onnistu, niin kaveria kannustetaan, ei kritisoida. Ehkä suurin SB Luupin ”salaisuus” on se, että meillä ei käytännössä ole koskaan ollut mitään taktiikkaa. Jotkut vastustajatkin ovat ihmetelleet miten noin voi pelata, niinpä. Näillä reunaehdoilla uudet pelaajat ovat ”sitoutettu” joukkueeseen, useimmille se on sopinut loistavasti, joillekin ei ja ne hakeutuivat sitten joukkueisiin, jotka tavoittelivat jotain muuta kuin tulla pelaamaan kavereiden kanssa. Tälläkin konseptilla olemme onnistuneet pomppimaan 3- ja 4-divisioonan välillä useampana vuonna, siis aikoinaan.
Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut pelata mahtavien (peli)kavereiden kanssa pitkään, joista haluan mainita alkuvuosista mukana olleita Veijo Hämäläinen (29 kautta), Harri Hakanen (28), Jyrki Ollikainen (26), Harri Klemetti (24), Ari Jokinen (24), Jouni Kulmala (22), Jouni Parviainen (22). Sitten hiukan myöhemmin mukaan tullut armoitettu syöttökone Olli Lyytikäinen (19), jonka syötöistä olen tehnyt eniten maaleja.
Pelireissut aikoinaan ympäri Suomea jätti lukuisia tarinoita, joita on jaksettu jauhaa kerta toisensa jälkeen saunailloissa. Sen verran sovimme jo vanhemman kaartin kanssa, että ensi syksynä mennään katsomaan SB Luupin peliä, jos pelit jatkuvat nuoremmilla ja jatkamme fiilistelyä siellä.
Miten koet lajin muuttumisen vuosien varrella – niissä joukkueissa ja sarjoissa missä itse olet pelannut? Mitkä asiat ovat pysyneet samana?
Suurin muutos on fyysisyyden lisääntymisenä. -90 luvulla pallottomaan pelaajaan ei juurikaan otettu kontaktia paitsi ihan ylimmillä sarjatasoilla. Tai jos otettiin kontakti, niin siitä tuli melko helposti jäähy. Oliko se sitten enemmän kunnioitusta kanssapelaajaa kohtaan vai lajin alkuvaiheen suunnan hakemista. Toinen erittäin iso muutos on laukausten voima, joka johtuu sekä mailojen kehittymisestä, että tietysti harjoittelun/toistojen määrästä. Jos vertaan tämän kauden SB Luupin nuorten pelaajiemme vetoja, niin vastavia tuskin nähtiin -90 luvun alussa muilta kuin liigatason pelaajilta. Samana on pysynyt se, että mieluummin hyökätään kuin puolustetaan. Ylemmillä sarjatasoilla varmaan hiukan toisin.
Entäs Liigaa ja MM-kisoja seuratessa – miten laji on sopeutunut huippu-urheilun vaatimuksiin?
Salibandyn näkyvyys on lisääntynyt massiivisesti alkuvuosista, jolloin tätä pidettiin vielä monen lajia tietämättömän silmissä sählynä. Nykyisin salibandy pärjää huippu-urheilun mielikuvissa hyvin. Ymmärretään, että tässäkin lajissa on harjoiteltava paljon, että pärjää ja kilpailu pelipaikoista huipulla on tiukkaa. Suurin haaste MM-tasolla on edelleen se, että aivan liian vähän on joukkueita, jotka taistelevat aidosti MM-finaalipaikasta vuodesta toiseen. Jotta laji saisi vielä enemmän kiinnostusta, niin se vaatisi useamman maan pääsemisen tasolle, jossa mm. Suomi, Ruotsi ja Sveitsi ovat.
Mikä on lajin suurin kehityskohta?
Suurin kehityskohde on jo tapahtunut, että ollaan saatu ympäri Suomea paljon uusia halleja. Se on ollut lajin jatkuvuuden kannalta elinehto. Aikoinaan pelattiin ties missä teollisuushalleissa ja koulujen parketeilla. Niistä ajoista on päästy hienosti eteenpäin. Kehityskohteena voisi miettiä, että onnistuisiko salibandyn harrastamisen yhdistää jonkun toisen lajin kanssa siten, että treenimäärät jaettaisiin vaikka puoliksi. Tämä voisi motivoida nuoria, kun saa harrastaa paria lajia ja kehittyä kummassakin. Myöhemmin sitten on aika tehdä päätöstä mihin haluaa laittaa aikansa ja energiansa.
Onnittelut upeasta urasta Petri!
Ytimessä on sarja, joka tutustuu salibandya harrastaviin henkilöihin ympäri Suomen. Mitä salibandy antaa arkeen ja millaista on joukkueurheilulajin harrastamisen ytimessä?