Hyökkääjä Jenna Saarion lakkiaiset lykkääntyvät, mutta se ei turkulaista harmita, kun syynä on paikka Suomen MM-joukkueessa.
TPS-hyökkääjä Jenna Saario haluaisi ajan kuluvan nopeammin. Ensimmäiset aikuisten MM-kisat Bratislavassa odottavat oven takana, mutta ovi on vielä kiinni parin viikon ajan. Lakkiaiset lykkääntyvät kisojen vuoksi, mutta MM-kisareissu on hyvä syy.
Lakitustilaisuus olisi Turussa joulukuun alussa, mutta maajoukkue on silloin jo Bratislavassa käynnistämässä kisataivalta. Lakkiaisia ehtii juhlia myöhemminkin, ja mieluiten vaikka MM-kulta kaulassa.
– Se hoidetaan sitten niin, että juhlitaan tammi-helmikuussa sitten mun lakkiaisia jonain vapaana viikonloppuna, erityisopettajan ammatista haaveileva joukkueen kuopus hymähtää.
19-vuotias Saario joutui jännittämään kisapaikkansa puolesta viimeisiin päiviin asti, mutta kun kisajoukkue vihdoin julkistettiin Malmön EFT-turnauksen jälkeen, hän ei meinannut uskoa silmiään.
– En vielä pitänyt paikkaa mitenkään varmana, vaan vasta sitten kun sanottiin, että sä oikeasti lähdet Bratislavaan, sen pystyi uskomaan. Tuntuu aivan uskomattoman hienolta, eikä sitä ole ehkä aivan vielä käsittänytkään täysin, mitä on tullut tehtyä ja mihin remmiin on päässyt mukaan. Kisat pyörivät päivittäin mielessä, ja joka aamu kun herää, lähtö on päivän lähempänä, Saario tunnelmoi.
Valinta ei tullut täysin puskista, sillä 11 maaottelussa tehot 4+5 kerännyt Saario on ollut kuluneessa projektissa melko tiiviisti mukana. Hänen asetelmansa potentiaalisena MM-pelaajana kohenivat entisestään loppukesästä, kun varmana kisapelaajana pidetty Alisa Pöllänen kärsi jälleen yhden ikävän polvivamman joutuen samalla jäämään projektista sivuun.
Vaikka Saario oli Ruotsi-otteluissa ja viimeisessä EFT-turnauksessa mukana, hän myöntää silti hieman yllättyneensä lopullisesta paikastaan kisakoneessa.
– Kyllä se kieltämättä hieman yllätyksenä tuli, sillä en ole päässyt hirveästi antamaan näyttöjä tapahtumissa. Olen pitkään haaveillut naisten kisoista ja se on ollut pitkään tavoitteena, mutten olisi vielä kaksi vuotta sitten uskonut, että portit avautuvat näihin kisoihin. Ehkä ne valinnat, joita on tehnyt salibandyn vuoksi, siivittivät.
Valinnoilla hän viittaa kasvutarinaansa harjoittelun suhteen. Hän kertoi jo kesällä haastattelussa heränneensä treenaamaan naisten maajoukkuekutsun myötä huomattavasti aiempaa aktiivisemmin ja ammattimaisemmin. Saario kertoo, että viime ajat on menty voimakkaasti salibandyn ehdoilla.
Sitoutunut huilauttaja
Hyökkääjälahjakkuus valittiin viime vuonna tyttöjen MM-kisojen tähdistöön Kanadassa, joten aivan uusi kokemus maailman parhaita vastaan pelaaminen ei ole. Naisten kisoissa pelaaminen tuntuu kuitenkin vielä erityisen hyvältä.
– Se oli väliunelma, mutta tämä on ollut sellainen, mitä sitten tulevaisuudessa haluaa saavuttaa.
Maajoukkue on pelannut viimeiset viimeistelyottelunsa melko muuttumattomilla viisikoilla, ja niihin viisikoihin Saario ei ole kuulunut. Hän tiedostaa oman roolinsa hyökkäysosaston haastajana.
– Tässä projektissa roolini on olla huilauttaja, jos tulee loukkeja tai välivaihdon pyytäjiä. Se on mun rooli ja olen todella sopeutunut sekä sitoutunut siihen. Käyn vetämässä sen kympillä kotiin.
Aina isoissa rooleissa pelaamaan tottunut Saario ei tietenkään ole tyytyväinen, jos ei pääse pelaamaan, mutta hän tiedostaa realiteetit. Jostain on aloitettava.
– Ei rooli tietenkään ole sellainen, mitä kukaan pelaaja toivoo tai haluaa. Se on nyt kuitenkin mun rooli, ja kisoihin on törkeän siistiä päästä mukaan vaikka vähän pienemmässäkin roolissa.
Rohkeampi Suomi kuin ennen
Alkukausi TPS:n paidassa on tuonut 11 (6+5) tehopistettä kuudessa ottelussa. Täysin puhtaita papereita kaudella 2015-2016 peräti 59 pinnaa latonut taituri ei itselleen anna.
– Ykköskentällisen kanssa olemme tehneet paljon maaleja, ja se on saatu toimimaan hyvin yhteen. Huonoissa peleissä oma peli ei ole lähtenyt rullaamaan toivotusti, mutta nousujohteista se kuitenkin on, Saario analysoi.
Hallitseva Suomen cupin mestari on avannut kauden Salibandyliigassa voittamalla kaksi ja häviämällä neljä ottelua. Joukkueessa on tapahtunut paljon muutoksia, ja päävalmentaja Aki Vilander on tuonut omaa kädenjälkeään ryhmään. Muutostyö on edelleen kesken, ja se näkyy tuloksissakin.
– Emme ole keskittyneet niin paljon treeneissä viisikkopelaamiseen, vaan ehkä enemmän lajiharjoitteluun noin muuten. Se on varmasti syönyt pelionnistumisista, mutta kyllä tämä tästä vielä lähtee. Toimintatavat, pelitapa, peluutus ja monet muut asiat ovat muuttuneet, ja sopeutuminen on edelleen käynnissä. Sarja on tasainen, ja olemme huomanneet, ettemme ole niin paljoa perässä. Se antaa lisämotivaatiota lähteä parantamaan peli peliltä.
TPS:n naisten syksyn kohokohta toistaiseksi on ollut lokakuun Champions Cup Seinäjoella. Perjantain puolivälierässä joukkue kukisti Tshekin mestarin Jizni Mesto Tigersin rankkareilla, mutta lauantain välierässä mestaruuteen porhaltanut IKSU kuritti turkulaisia peräti 15-1. Ymmärrettävästi fiilikset Pohjanmaan reissusta ovat hieman kaksijakoiset.
– Perjantain osalta mieleen jäi huippupeli ja huippumeininki, ja sitä olemmekin enemmän sieltä muistelleet. IKSUlla taisi olla yhdeksän Ruotsin maajoukkuepelaajaa, ja vaikka tiedettiin, että kova joukkue tulee, ei siitä meille jäänyt mitään käteen. He pelasivat loppuun asti täysillä ja näyttivät, missä maailman huippu menee.
Mikäli MM-kultapokaali halutaan tuoda yli 16 vuoden tauon jälkeen Suomeen, todennäköisesti samaiset Ruotsin maajoukkuepelaajat pitäisi pystyä kukistamaan Slovakiassa jossain vaiheessa turnausta.
Kuten monesti on todettu, edellinen Suomen voitto Ruotsista on syyskuulta 2015, mutta se ei Saariota hetkauta. Mikäli nuorta turkulaista on uskominen, maailmanmestarin lipussa on keltaisen ja sinisen sijaan tällä kertaa sinistä ja valkoista.
– Me voitamme MM-kultaa, koska olemme ottaneet isoja harppauksia pallottomassa ja pallollisessa pelissä. Olemme rohkeampia kuin aiemmin pallon kanssa, ja meillä on aito usko joukkueessa. Usko omaan tekemiseen on ratkaisun avain, emmekä lähde kisoihin vain pelaamaan, vaan menemme hakemaan sen kullan sieltä, Saario päättää ponnekkaasti.
Teksti: Henri Pitkänen