Salibandyliiton yhteiskuntasuhdejohtaja Jari Kinnunen muistelee juttusarjassaan lajin olosuhteiden kehitystä nollapisteestä tähän päivään.
Salibandyn historia on vielä sangen nuorta. Salibandya lajina on pelattu Suomessa vasta 33 vuotta. Salibandyn kantaisää sählyä toki noin vuosikymmen pidempään. Vaikka historia on kovin lyhyt, voidaan jo nyt puhua, että noinkin lyhyessä ajassa salibandy on kasvanut koko kansan liikuttajaksi. Salibandy on jo nyt merkittävä pala suomalaista urheiluhistoriaa. Se on menestystarina.
Pelin, pelaajien ja varusteiden kehitys on ollut huimaa. Mutta niin on lajin olosuhteidenkin. Nykypelaajat eivät osaa kuvitellakaan miten alkeellisissa puitteissa lajia pelattiin sen alkuvaiheessa. Olosuhteiden kehitys on ollut hidasta ja tahmeaa. Mutta toivo elää ja kehitys kehittyy. Tässä juttusarjassa romantisoidaan lajin olosuhdekehitystä lajin Suomeen rantautumisen vaiheista 1980 -luvulta nykypäivään.
Osa 1 ”Sukat lavassa”
Salibandyn historia on monin tavoin mielenkiintoinen ja erikoinen. Salibandyliitto perustettiin syksyllä 1985. Ennen tuota ei salibandya oltu pelattu Suomessa laisinkaan. Toki sählyn eri variaatioita harrastettiin eri puolella Suomea. Ensimmäinen maaottelu Ruotsia vastaan pelattiin, vain kolme päivää sen jälkeen kun Salibandyliitto oli perustettu. Suomen Pekka Kainulainen teki kautta historian ensimmäisen kansainvälisen salibandypelin maalin ja vei Suomen 1-0 johtoon. Ruotsi teki seuraavat 13 maalia ja tuo ensimmäinen maaottelu päättyi Ruotsin 13-1 voittoon. Maaottelu pelattiin Ruotsissa. Rekisteröityjä pelaajia oli tuolloin 45 hlöä. Sarjatoiminta aloitettiin kaudella 1986-87, kun miehille perustettiin 10 joukkueen sarja, jossa pelit ja suomenmestaruus ratkaistiin turnausmuotoisesti.
Pelipaikkoina toimi erikokoiset liikunta- ja jumppasalit. Kaukaloita Suomessa ei ollut yhtään. Ottelut pelattiin erikokoisilla kentillä olosuhteiden mukaan. Joillain paikkakunnilla oli liikuntasalin kulmiin ja puolapuiden eteen aseteltu erilaisia vaneriviritelmiä, jotta peli olisi sujuvampaa. Mailat olivat löysiä letkuvartisia, joilla nykyisen kaltaiset kovat rannelaukaukset olivat aivan mahdoton suorittaa. Kovimman laukauksen sai ”lakaisemalla” eli suuppaamalla. Tosin sen tarkkuus oli itse laukojallekin aina arvoitus. Ovelimmat jäykistivät mailansa laittamalla onton varren sisään ilmastointiputken tai pajukepin. Kansainvälisellä liitolla ei ollut mailan hyväksyttämisjärjestelmää ja otteluissa nähtiin varsin erilaisia viriteltyjä sählymailoja.
Pikkuhiljaa mailat kehittyivät jäykkävartisimmiksi. Samoin mailojen lavat. Sählyn ja salibandyn pelaaminen oli monelle liikuntasalille tuolloin kirosana. Monilla paikkakunnilla salibandyn ja sählyn pelaaminen jopa kiellettiin, kun väitettiin sen vioittavan liikuntasalin lattiaa. (kuva 1) Osittain se pitikin paikkansa, koska iso osa liikuntasalien lattioista oli tuolloin vielä mäntyparkettia, joka on erittäin pehmeää puuta. Ja tänä päivänä voi sanoa, että se on täysin sopimatonta liikuntatilan lattiamateriaaliksi. Joissain liikuntasaleissa sallittiin sählyn ja salibandyn pelaaminen sillä ehdolla, että mailan lavat suojattiin sukalla, jotta lattia ei vioittuisi. (kuva 2)
Liitto rakennutti kaudelle 1987-88 vanerisen kaukalon. Kaukalo oli varsin raskasrakenteinen ja sen pystyssä pysymiseksi piti viritellä lyijypainoja ja vedellä täytettyjä muovikanistereita. Tuo yksi kaukalo kiersi Suomea peräkärryssä turnauksesta toiseen. Koska kunnalliset liikuntatilojen vuorot olivat monin paikoin salibandyn ulottumattomissa, vuokrasivat rohkeat yrittäjät laman tyhjentämiä teollisuushalleja ja muuttivat niiden käyttötarkoitusta salibandylle sopivaksi. Tällaisia syntyi ensin pääkaupunkiseudulle, Tampereelle ja Turkuun ja hiukan myöhemmin muuallekin Suomeen. Näiden yksityisten, tyhjiin teollisuushalleihin syntyneiden pelikenttien merkitys lajin kehitykselle on mittaamaton. Ne toimivat toisaalta salipaineen purkajana ja toisaalta katalysaattorina lajin entistä voimakkaammalle kasvulle.
Vuonna 1989 alkoi myös naisten sarjatoiminta 7 joukkueen voimin. Miesten sarjoja pelattiin jo 2. divisioonassakin ja lisenssipelaajia oli yli 1000 hlöä. Sarjatoiminta kasvoi ja laajeni kovaa kyytiä. Kasvanutta sarjatoimintaa palvelemaan liitto päätti hankkia vuonna 1990 Ruotsista ensimmäisen oikeain kaukalon. Kaukalon toimitti ruotsalainen ProRink. Kaukalon hankkimisesta vastannut, tuolloin liiton puheenjohtajana toiminut Pekka Mukkala muistelee:
– Muistan, että olimme sitä vastassa Katajanokalla, kun kaksi ruotsalaista toi kaukalon peräkärryllä. Kaukalon tullaamisessa oli ongelmia, sillä tullimiehille ei meinannut mennä millään jakeluun mihin tarkoitukseen se tuotiin maahan. Kaukalo piti purkaa kärrystä muutaman osan verran, jotta saimme kuvattua sen käyttötarkoitusta. Kaukalon mukana tuli peräkärry, sillä sitä siirrettiin eri puolille Suomea aina turnausten mukana. Kaukalossa oli jo kulmapalat kaartuvia ja se oli hyvin kehittynyt versio.” (kuva 3)
Kaukalon hankkimisesta aiheutuneita kustannuksia peitettiin kaikilta joukkueilta perittävällä ”kaukalomaksulla”. Välittömästi kaukalohankinnan jälkeen törmättiin yllättäviin haasteisiin. Liiton puheenjohtaja Pekka Mukkala kirjoittaa vuoden 1990 salibandylehdessä seuraavaa:
Sveitsi-maaotteluihin saatu uusi kaukalo on otettu ilmeisellä tyydytyksellä vastaan kaikissa joukkueissa. Uuden kaukalon kohdalla on kuitenkin ilmennyt ongelmia, jotka toivon kaikkien joukkueiden huomioivan sitä käytettäessä. Kaukalon kuljetukseen tarkoitettu traileri on jo nyt kahdesti joutunut ilkivallan kohteeksi. Tikkurilan ja Vuosaaren urheilutalolla tapahtuneet ilkivallanteot aiheuttivat uudelle trailerille heti vakavia vaurioita. Millä pystymme estämään ilkivallan kohdistumisen yhteiseen omaisuuteemme? Traileria ei saa tuoda pelipaikalle kuin vasta ottelupäivänä ja se on vietävä varmasti turvalliseen paikkaan yön ajaksi. Vuosaaresta saadut kokemukset ovat olleet niin huonot, että em. ohjeita on ehdottomasti noudatettava.
– Salibandylehti nro 2 / 1990
Juttusarjassa romantisoi Jari Kinnunen, joka aloitti sählyn pelaamisen 1980-luvun alussa Joensuun yliopistossa. Yliopistosählyjen ja Opiskelijoiden Liikuntaliiton seka- ja sukupuolisöhlyjen SM-kisojen kautta hän oli perustamassa Joensuun Josbaa 1980-luvun lopussa. Pelattuja sarjakausia karttui niin miesten SM-sarjassa, 1-, 2-, 3-, 4-, 5- ja 6-divisioonissa. Ja sittemmin seniorisarjoissa.
