Salibandyliitto täytti viime viikolla 30 vuotta – onnittelut siitä! Aivan miehen iästä liiton kohdalla ei voida kuitenkaan vielä puhua, sillä liigakentillä kirmaa suuri joukko liittoa reilustikin vanhempia miehiä – vielä suuremmat onnittelut salibandylle siitä!
Nuorten kloppien temmellyskentiksi leimatut sählykaukalot ovat hiljalleen muuttuneet aikuisten miesten salibandyareenoiksi. Keski-iän nousu liigakaukaloissa on monella tapaa hyvä asia lajille. Se kielii lajin ammattimaistumisesta ja antaa myös ulospäin vahvan signaalin vakavasti otettavasta kilpaurheilusta.
Samalla, kun pelaajien urat jatkuvat aiempaa pidempään, myös katsojat – erityisesti juniorit – saavat parempaa tarttumapintaa lajiin. Pitkän uran pelaavat pelaajat paitsi elävät mukana lajin kulttuurimuutoksessa, he myös luovat lajikulttuuria joka päivä kaukalossa ja levittämällä lajikipinää.
Pelkästään 1970-luvulla syntyneistä liigapelaajista saisi koottua melkoisen allstars-kuusikon. Vai miltä kuulostaisi kentällinen Mikael Järvi – Mika Kohonen – Mikko Kohonen, Mika Savolainen – Timo Toivonen, maalilla Pekka Nieminen?
Voi olla, että tämän kentällisen päästessä kaukaloon moni 1990-lukulaisista koottu vitja juoksisikin pää kolmantena jalkana pallon perässä…
Kun mukaan lasketaan myös 1980 syntyneet ”ikämiehet” ja muut liittoa vanhemmat pelurit, saataisiin kasaan ryhmä, joka voisi kamppailla liigassa mestaruudesta.
Kiitos Mika Kohosen, tässä alkaa tuntea itsensä melkein nuoreksi taas. ”Mihu” on nimittäin ainoa allekirjoittanutta (muutaman kuukauden) vanhempi pelaaja Salibandyliigassa.
Illuusio omasta nuoruudesta kuitenkin karisee nopeasti, kun huomaa kentällä omien paikkojen kangistumisen ja jalkojen hidastumisen. Tämän havainnon jälkeen olen alkanut katsella entistä suuremmalla ilolla ja hämmästyksellä näiden salibandykaukaloiden veteraanien otteita. On mahtavaa nähdä, että jo ikämiessarjoihin kelpuutettavat herrat pystyvät edelleen pelaamaan vähintään tasapäisesti paljon nuorempien joukossa.
Kaukalossa näiden kokeneiden pelaajien valtteja ovat pelin ymmärtäminen, pelisilmä ja -näkemys. Toisin sanoen kokemus. He tietävät, että pallon kanssa on todella harvoin niin kiire kuin nuoret pojat luulevat. He osaavat sijoittua ja ennakoida, he tietävät minne pallo kannattaa syöttää. He myös ymmärtävät ja osaavat syöttää.
Itse asiassa hei
dän on pakko osata kaikki tuo. On ollut pakko oppia. Oppiminen – pelin kasvaviin vaatimuksiin ja omaan kehoon mukautuminen – on heidän keinonsa pysyä mukana. Fysiologian lait eivät nimittäin armahda ketään, ja vuodet vierivät vain yhteen suuntaan. Suunnilleen 30 ikävuoden jälkeen tämä tarkoittaa, että oman hidastumisensa vauhtia voi hidastaa, mutta nopeammiksi jalat eivät enää muutu.
Mutta sen ei kannata antaa haitata. Entistä ”nopeampi”, tai ainakin fiksumpi, pää nimittäin korvaa paljon. Todella moni pelaaja eri lajeista, viimeksi Mikko Kohonen, on sanonut minulle huomanneensa itsekin, että loukkaantumisten ja iän myötä heistä on tullut parempia pelaajia. Nimenomaan: pelaajia. Tiivistetysti tämän sanoman ydin on se, että kun ei enää ehdi koheltaa yhtä paljon, ehtii ajatella ja nähdä paljon enemmän.
Siitä seuraa paljon nautinnollisia hetkiä niin kaukalossa kuin elämässä ylipäätään.
Mutta miten nämä konkarimme pysyvät sellaisessa kunnossa, että he pystyvät yhä pelaamaan lajinsa kirkkaimmalla huipulla? Ja vielä oleellisempaa: mikä ajaa heitä yhä vaan pysyttelemään siellä huipulla?
Kysyy tätä asiaa keneltä tahansa näistä herroista, vastaus kiteytyy kahteen seikkaan. Ne ovat huolellinen oman kropan vaaliminen sekä palava intohimo urheiluun ja nimenomaan salibandyyn.
Urien pidentymisessä auttaa, että yhteiskunnassa on aiempaa ”hyväksytympää” ottaa urheilu tosissaan ja jopa saada urheilusta ammatti. Se on osaltaan johtanut toiminnan ammattimaistumiseen seuroissa. Esimerkiksi fysiikkavalmentajien, fysio- ja ravintoterapeuttien sekä lisääntyneiden huoltojoukkojen ansiosta pelaajien on helpompi pitää kroppansa pidempään paremmassa kunnossa. Tietoa ja apua on saatavilla enemmän kuin takavuosikymmeninä.
Silti: viime kädessä kaikki palaa intohimoon. Jos polttavaa rakkautta lajiin ei enää löydy, silloin verryttely- tai palauttelulenkki jää ehkä räntäsateen takia tekemättä, kuntopyörän satula alkaa tuntua vastenmieliseltä takamuksen alla, punttisalin raudat ovat ehkä talvella liian kylmiä, venytellessä jumppasalin lattia alkaa tuntua liian kovalta tai hillomunkki alkaa maistua paremmalta kuin porkkanaraaste. Silloin tietää, että intohimo on alkanut hiipua. Kun näin käy, ei enää juostakaan nuorten poikien kanssa samaan kaukaloon.
Onneksi siihen lienee tässäkin jutussa mainittujen herrojen kohdalla vielä aikaa. Siihen asti kannattaa nauttia siitä, kun Mika Kohonen lähettää 30 metrin syötön takatolpalle millilleen eikä melkein joukkuekaverin lapaan, räppäävä pikkuveli Mikko lyö selkä päin maalia hyppyrystylyönnin jalkojensa välistä ylänurkkaan, ”metsuri” Järvi piiskaa taistelullaan joukkonsa taas kerran mitalikahinoihin, ”iso paha” Savolainen testaa kulmaväännössä sääntökirjan ja vastustajan pinnan venyvyyttä, Timo Toivonen käy terrierinä kiinni vastustajan nilkkaan ja Pekka Nieminen hallitsee maalialuettaan samanlaisella varmuudella ja rauhallisuudella kuin aina ennenkin.
Näiltä miehiltä ehditään nähdä vielä monta taidokasta suoritusta, mutta yhtä asiaa heiltä ei varmasti nähdä: turhaa hötkyilyä.
Se on sitä kokemusta.
Teksti: Harri Pirinen
Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva Urheilusanomien toimittaja.
Kuvat: Juhani Järvenpää ja Classic.
P.S. Onko joku huomannut, että Salibandyliigassa kausina 2001-12 peräti 304 maalia paiskonut Lasse Riitesuo tekee taas sitä, minkä parhaiten osaa: nykyään ”Karkkipistooli” latoo maaleja jääkiekon Suomi-sarjassa pelaavassa Jyväskylän D-Kiekossa. Kyseessä on kolmas eri laji ja kolmas eri vuosikymmen, jolloin Lassen, 38, nimi on näkynyt teksti-tv:llä maalintekijätilastoissa. Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Lisää Lassen ajatuksista voi lukea vaikka tästä.