Action and emotion. Siinä ovat asiantuntijoiden mukaan tiivistettyinä elementit, joista hyvä urheilukuva rakentuu. Salibandyssa esimerkiksi kesken ilmalennon pysäytetty heittäytyvä maalivahti tai törmäyksen lennättämä pelaaja, yhden käden torjuntaan napsahtanut pallo. Isolla ilolla tuulettava tai tappion murtama pelaaja, mieluiten vielä kontrastina samassa kuvassa vierekkäin.
Niin toimintaa kuin tunnettakin tallentavat yllin kyllin F-liigan vakiokuvaajat ja muutkin lajin ikuistajat. F-liigan kuvaajapoolin Ari Arolan, Esa Jokisen, Juhani Järvenpään, Jarmo Koskelan, Anssi Koskisen, Juha Käenmäen ja Esa Takalon valikoituja otoksia on luvassa nostoina F-liigaa putken takaa -juttusarjassa, jossa kuvaajat esittelevät omia suosikkejaan.
Katso ensimmäiset kuvaajiemme omat valinnat:
Putken takaa osa 1 (Juhani Järvenpää): Fanien reaktioita ja pelaajien tuulettelua
Putken takaa osa 2 (Esa Takalo): Ilmeitä ja pysäytettyjä tilanteita
Miltä näyttää uteliaisuus tai vuorovaikutteisuus?
Kamerareppuineen kentän laidalle ilmestyvä kuvaaja tietää jo kameraa esiin ottaessaan, että odotuksia ja tarpeita riittää. Pitäisi saada tallennettua ottelun ratkaisuhetket. Pitäisi saada jonkinlaiset kuvat kaikista pelaajista, kun niitä saattaa joskus tarvita. Pitäisi saada näyttäviä kuvia, joita voisi myöhemmin käyttää markkinoinnissa. Pitäisi saada taustaksi yleisöä, mieluiten paljon. (Vaikka kuvaaja pahimmassa tapauksessa pääsisi kuvaamaan vain yleisön puolelta peräseinän puolapuita vasten.) Pitäisi saada mainokset näkymään kuvissa. (Tai pitäisi edes siirtyä pikkuhiljaa muualle istumaan siitä tärkeimmän second line -mainoksen edestä, kuten joskus kesken maaottelun erän toimitusjohtajalta itse saamani tekstiviesti vinkkasi.) Pitäisi saada salibandy näyttämään liittokokouksen vahvistaman strategian mukaiselta eli rohkealta, uteliaalta, laadukkaalta ja vuorovaikutteiselta. Niiden asioiden visualisoinnissa onkin kuvaajalla jo miettimistä.
Niin, ja pitäisi totta kai saada sellaisia kuvia, jotka tuovat kuvaajalle itselleen sen tunteen: nyt onnistui!
Peliä ei voi kokonaan kontrolloida
Ja sitten alkaa se peli, jonka armoilla kuvaaja lopulta on siinä missä joukkueetkin. Hyvän pelaajan tai valmentajan tavoin hyvä kuvaaja minimoi sattuman osuuden mutta jää silti aina osaksi sen armoille.
Kokemus opettaa kuvaajalle, mistä kulmasta saa parhaat toimintakuvat tai parhaan taustan, missä kohdin ehkä epätasaisesti valaistua kenttää on paras valo, kenen lavasta ja mistä suunnasta kotijoukkueen laukaus ylivoimalla todennäköisimmin lähtee, mihin suuntaan joukkue yleensä tuulettaa ja ketkä ovat ne markushuhtimot ja ellaalangot, jotka tarjoavat parhaat rymistelykuvat rynnimällä kulmatilanteisiin ilman itsesuojeluvaistoa.
Mutta sitten peli tapahtuu ja kuvaaja reagoi. Joskus se tapahtuu kuvaajan suuntaan, joskus taas ratkaiseva hetki muuttuu katastrofiksi toisen pelaajan tai erotuomarin törmättyä juuri silloin eteen. Näyttävä tuuletus rävähtää kameran suuntaan tai jopa tietoisesti kameralle, mutta yhtä todennäköisesti toiseen suuntaan tai pelaajaringin sisään, kuvaajan ja muut ulkopuoliset pois sulkevana. (Ja joskus kuvaaja toivoo, että salibandypelaajat näyttäisivät tunteitaan enemmän amerikkalaiseen ja vähemmän vanhanajan neuvostokiekkoilijoiden tapaan.)
Mielenkiintoista on nähdä myös, miten enimmäkseen muita asioita kuvaavat lehtikuvaajat lajin näkevät ja mitä siitä saavat irti. Itselleni ovat jääneet mieleen esimerkiksi edesmenneen mestarin Hannes Heikuran kuvat ammoisista Oilersin juhliin päättyneistä liigafinaaleista Helsingin Sanomissa. Aina eivät toki ammattilaisetkaan onnistu. Joskus on sattunut lehdissä silmiin sellaisiakin salibandyotoksia, jotka itse olisin deletoinut jo suoraan kamerasta. Joskus ilmestyi liigapeliin toiseen erään kiireinen lehtikuvaaja, joka näytti otteluohjelmaa ja kysyi, osaanko neuvoa, ketkä tuolla ovat nämä kolme pelaajaa, joista pitäisi saada tilannekuvat. En enää muista, olivatko kaikki kolme kokoonpanossa tai kuinka monta vaihtoa pelasivat tai sattuivatko enää kentälle sellaisiin tilanteisiin, joista saisi hyviä kuvia. Tuskin.
Hannes Heikuran kuvat tunnisti tyylistä, ja niin erottaa myös salibandyssa esimerkiksi Anssi Koskisen tummasävyiset, kontrastikkaat ja saturoituneet taideteokset. Ja toki niiden turkulaiseen tunnelmaan vaikuttavat myös areena ja sen värimaailma kaupungissa, jossa jokainen vuodenaika on mustavalkoinen. Juha Käenmäen SPV-kuvia dominoi peliveljenpunainen, ja jokainen kuvaaja onkin osittain myös kuvausympäristönsä armoilla. Joukkueen harjoituksista harvoin syntyy yhtä näyttäviä kuvia kuin juhlapäivänä pelipäivänä. Ei ole sattumaa, että kaikkein käytetyimmät kuvat otetaan siellä, missä areenat ovat isoimmat, valot kirkkaimmat ja yleisöä eniten.
Keneltäkään mitään pois ottamatta nautin itse erityisen paljon Juhani Järvenpään kuvista, joista löytyy eniten paljon muutakin kuin itse pelitilanteita. Neuletöitä katsomossa, koronatalven maskeja kasvoilla ja kertakäyttöhansikkaita taputtavissa käsissä, LASB-sukkia, faneja. Juhanilla on, kuten sanotaan, silmää, ja jatkuvaa tarkkaavaisuutta.
Valokuva se on urheilukuvakin
Sommittelu, valaisu ja muut hyvän valokuvan kriteerit pätevät myös salibandykuviin, vaikka aiheen rajoitukset tekevätkin melkein kaikista kuvista samantapaisia. Kuvatako alhaalta, jolloin pelaajat näyttävät sankarillisimmilta, silmien tasalta vai ylhäältä, pitkällä putkella vai laajakulmalla, vaakaa vai pystyä, isolla vai pienemmällä aukolla, tiukkaa lähikuvaa vai väljempää rajausta? Tietämättä, katsellaanko lopputulosta nettisivulla, Instagramissa, Instagram Storyssa, jopa painettuna lehteen vai jossain muualla. Mitä pienemmältä näytöltä kuten älypuhelimelta kuvaa katsotaan, sitä huonommin toimii laaja näkymä ja sitä tehokkaammaksi käy tiukka lähikuva, etenkin ihmiskasvoja tunteineen esittävä.
Salibandykaukalo pyritään valaisemaan tasaisen kirkkaasti ja mitäänsanomattomasti, joten erityisempää valaisua on haettava vaikkapa pimennetyn hallin alkuseremonioista tai mikseipä vaikka hallin käytävältä tai jopa ulkoa. Ja miten kuvaushetkellä tai jälkikäsittelyssä rajata otos niin, että siinä on olennainen ja vain olennainen?
Valokuvaajan ilta on vasta puolivälissä
Sitten kun pelaajat aloittavat loppuverryttelyn ja kuvaaja pakkaa kameran reppuunsa, kuvaajan työpäivä on vasta puolivälissä. Isoissa tapahtumissa hallilla tai tavallisissa liigapeleissä vasta kotona on edessä julkaistavien kuvien valitseminen, käsittely ja lataaminen verkkoon, vaikka päätä ja silmiä saattaa jo särkeä kahden tunnin keskittymisen jälkeen.
Legendaarinen lehtikuvaaja Martti Brandt lähetettiin 1957 nuorena poikana Rolleiflex kaulassa kuvaamaan jalkapallo-ottelua ja palasi toimitukseen kertoen ottaneensa kaksi kuvaa. Tunarin haukuttuaan toimituspäällikkö katsoi kuvat ja totesi, että no perhana, hyviähän nämä ovat, ja molemmat otokset painettiin lehteen.
Nyt digiaikana joku kuvaaja painaa ottelun aikana laukaisijaa sata kertaa, ja on joku kuulemma valottanut MM-finaalista tuhansiakin ruutuja. Mitä enemmän, sitä isompi urakka pelin jälkeen.
Kun päivän saalis on käyty läpi ja valitut ruudut käsitelty, on edessä kuvien lataaminen verkkoon muidenkin nähtäväksi. Kunhan nettikaista silloisessa olinpaikassa riittää ja Flickr suostuu sinä päivänä olemaan oikkuilematta. Molemmat ovat tarjoilleet kuvaajille riittämiin myös turhautumisen hetkiä.
Ennen vanhaan vietiin filmi kehitettäväksi ja haettiin valmiit kuvat muutaman päivän päästä. Nykyään valuu kuvavirta ammattilaissarjoissa julki jo ottelun aikana, ja tahti on kiihtynyt salibandyssakin. Ensimmäiset uutiset illan peleistä julkaistaan melkein heti loppusummerien rääkäistyä, ja niissä mennään yleensä arkistokuvilla, kun sen iltaiset ovat vasta tulossa. Illan mittaan voi uutisiin sitten vaihtaa ja täydentää kuvitusta tuoreempaan. Samana ja seuraavina päivinä vilisevät otokset myös somekanavilla, kun seurat, pelaajat, liitto ja liiga palaavat tapahtumiin ja pohjustavat tulevia otteluita.
Tulva uhkaa hukuttaa parhaatkin kuvat
Nykyisellä hyvien kuvien tulvalla on myös kääntöpuolensa, kun ne turruttavat silmät. Yksittäinen hyvä kuva enää tunnu niin isolta asialta kuin silloin, kun nähtävää oli vähän. Enemmän hyviä salibandykuvia kuin koskaan jää ilman ansaitsemaansa huomiota.
Lehtimaailmassa kuulemma valokuvaaja oli taiteilija ja toimitussihteeri sitten se kerberos, joka valitsi taitelijan tuotannosta seuraavan päivän lehteen kuvaajan mielestä parhaan tai ehkä ihan väärän ruudun, pahimmassa tapauksessa vielä uusiksi rajaamalla raiskattuna. Tänään julkaisijoita ja kanavia on monta, ja voipa kuvaaja itsekin nostaa mieluisimpia tuotoksiaan omilla alustoillaan. Edelleen kuitenkin kiinnostaa, mitä kuvia muut ovat nostaneet esiin, ja erityisesti lämmittää, kun huomaa kuvilla olleen käyttöä kuvattavilla itsellään. Joskus jopa profiilikuvana.
Aika muuttaa arkisen historiaksi
Kuvat myös tallentavat koko ajan salibandyn historiaa, ja tavanomainen otos tämän illan pelistä saa 20 vuodessa aivan uutta arvoa. Ai hitto, muistatko tuon hetken ja katso, miten nuorelta tuokin tuossa näyttää… Sama pätee erityisesti joukkuekuviin. Tänään ne ovat itsestään selviä peruspönötyksiä mutta vuosikymmenien päästä niiden äärellä mietitään, keitäs meitä oli ja mikä tuon pelaajan nimi olikaan ja mitä tuolle nykyään mahtaa kuulua ja muistatko nuo mainokset. Kunhan ne kuvat 20 vuoden päästä ovat edelleen saatavilla eikä Flickr ole vetänyt pistoketta seinästä tai kuvaajien kovalevyt kuolleet…
Teksti: Mika Hilska
Pääkuva: Anssi Koskinen
