Siitä on kuusi vuotta ja 24 päivää, kun olen viimeksi päässyt pelaamaan pystysählyä, kirjoittaa Irene Mäkiranta Instagram-postauksessaan joulukuussa 2022. Paluu pelikentille sinetöitiin hatullisella keskiviivan lämäreitä, jotka olivat myös jo yli kuusi vuotta sitten puolustajana pelaavan Irenen nimikkomaaleja.
-Paluu pelikentille tuntui ihan uskomattomalta, koska olin jo hyvästellyt pystysalibandyn. Syvimpänä tunteena oli kiitollisuus, että sain uuden mahdollisuuden ja kiitollisuus kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat matkan varrella auttaneet, kannustaneet ja uskoneet. Minulle ei juurikaan annettu toivoa kuntoutumisesta, sairauteni luokiteltiin vaikea-asteiseksi ja invaliditeettiasteeni oli korkea.
Irene Mäkirannan, 31, viimeiseen seitsemään vuoteen mahtuu matka, jossa aktiivinen ja urheilullinen arki muuttui pyörätuoliin, työkyvyttömyyteen ja vuosien kuntoutushoitoihin. Ennusteet viittasivat siihen, että kävely tai juoksu ei enää onnistuisi. Salibandyn riemu löytyi SPT-salibandyn pelikentiltä, jonka yhteisön hengestä ja tunnelmasta moni salibandyjoukkue voisi Irenen mukaan ottaa mallia.
Ensimmäiset kävelylenkit muuttuivat juoksulenkkeihin. Juoksulenkit ensimmäiseen salibandytreeniin joukkueen kanssa. Ja tänä syksynä paluuseen salibandyn sarjapelikentille sitten vuoden 2016 loukkaantumisen.
-Tänään on sählykerho, haluatko sä tulla mukaan?
Kysyi ystävä 9-vuotiaalta Ireneltä kesken koulupäivän. Iltapäivällä Irene pakkasi juomapullon reppuun ja osallistui kavereiden kanssa kotipaikkakuntansa Alavuden paikalliseen sählykerhoon. Laji tempaisi heti mukaansa ja etenkin vauhdikkuus sekä nopea tempo innostivat jatkamaan. Ja tottakai joukkue. Se, että sai harrastaa yhdessä kavereiden kanssa oli jutun suola. Alussa sähly oli laji muiden mukana – monipuolinen liikunta, muun muassa hiihdon ja yleisurheilun muodossa, rytmittivät arkea.
Kerhotoiminta vaihtui sählyryhmään kotipaikkakunnalla Alavudella, kunnes samat kaverit, jotka olivat houkutelleen 9-vuotiaan Irenen sählykerhoon, kysyivät, jos Irene haluaisi lähteä mukaan ihan oikeaan joukkueeseen. Alavudella tai lähikunnissa ei ollut 14 vuotiaille omaa joukkuetta, mutta lopulta se löytyi 60 kilometrin päästä Seinäjoelta.
-Joukkue oli SPV B-tytöt. Pelasimme ensimmäisen kauden naisten 3. divaria, koska silloin ei vielä ollut junnusarjoja. Treenejä oli muutamat viikossa ja vanhempamme tekivät ison työn kuljettaessa meitä treeneihin, jonne oli melkein tunnin matka suuntaansa.
Laji koukutti mukaansa ja sen merkitys arjessa kasvoi. Pelit pelattiin aina suurella tunteella ja haaveet salibandyssa etenemisestä kasvoivat. Teini-ikäinen Irene eli ja hengitti lajia, arki täyttyi treeneistä sekä peleistä ja vapaa-aika kului pallon kanssa kikkaillessa.
-Jossain vaiheessa melkeinpä nukuin mailan kanssa, naurahtaa Irene.
Pelit Seinäjoella jatkuivat ja seuraavalle kaudelle perustettiin oma B-tyttöjen sarja, jonka ohella Irene hyppäsi mukaan myös SPV:n naisten 2. divisioonan joukkueeseen. Tämän jälkeen 18 vuotta täyttänyt Irene pelasi niin SPV:n edustusjoukkueessa, kotipaikkakunnan SC Alavuden riveissä 2. ja 3.divisioonaa, rinnakkaisedustuksella FBC Remixissä sekä lopulta vuodesta 2015 alkaen töysäläisessä Pallosuharit-joukkueessa.
-Rasitusmurtuma.
Kertoi lääkäri diagnoosin Irenelle. Vuonna 2016 jalkapöydän rasitusmurtuma kehittyi CRPS-kipuoireyhtymäksi, joka tunnetaan myös hermokipusairautena. Arki muuttui täysin. Pelaaminen ja aktiivisesti urheilullinen arki loppuivat, kun kävelykyky heikkeni ja liikkumiseen tarvittiin apuvälineiksi kepit ja pyörätuoli.
Loukkaantumisen ja sairastumisen aikaan Irene pelasi Pallosuhareiden riveissä. Pelit jatkuivat vaihtopenkiltä käsin Irenen siirtyessä avustamaan valmennusta, hoitamaan huollon tehtäviä sekä kannustamaan joukkuetta. Irene kulki joukkueen mukana kaksi kautta, joka oli entistä tärkeämpi osa arkea.
-Oli tärkeää, että sain edelleen olla osa joukkuetta, vaikka en kyennytkään pelaamaan. Se oli yksi asia mikä piti kiinni elämässä, kun oli edes yksi tuttu juttu tutusta arjesta eli peliviikonloput. Rakastin sitä, mutta iltaisin pelireissujen jälkeen itkin kotona sitä tuskaa, kun ei itse pystynyt pelaamaan.
Hoitoprosessi aloitettiin heti diagnoosin saamisen jälkeen. Vuosien aikana lääkehoidon ja fysioterapian lisäksi hoitoina on kokeiltu niin Tens, EMS, rTms kuin kipustimulaattorihoitoja. Liikuntakyky vaihteli kausittain ja matkaan sisältyi pitkiäkin aikoja täysin pyörätuolissa.
Ireneä haastateltiin paikallislehteen ja lehtijutusta syntyneen yhteydenoton myötä hän löysi tiensä sähköpyörätuolisalibandyn pariin. Irene hyppäsi mukaan treeneihin, innostui lajista ja aloitti pelaamaan vaasalaisen BK-48 -joukkueen riveissä. Vaikka sähköpyörätuoli löytyikin jo kotoa, niin lajiin soveltuvan pelituolin käyttö vaati opettelua, sillä salibandyssa käytettävä pelituoli on erilainen, eritavalla hallittava ja se muun muassa kiihtyy nopeammin verrattuna normaaliin sähköpyörätuoliin. Pystysalibandyyn verrattuna SPT-salibandy sisälsi paljon uusia pelillisiä elementtejä myös pelityylissä.
-Olen tosi kiitollinen siitä mahdollisuudesta, että sain tutustua tuohon kiehtovaan lajiin. Laji opetti ennen kaikkea yhteisöllisyyttä yli joukkuerajojen ja on ollut hienoa, että olen saanut olla osa tällaista porukkaa. BK-48 -joukkue oli todella upea ja kannustava. He opastivat ja auttoivat kaikessa. Myös koko SPT-salibandy-yhteisö on ihan huippu ja turnauksissa kaikki ovat kavereita keskenään. Yhteisön hengestä saisivat myös pystysalibandysarjat ottaa paljon mallia.
Vuosi 2019 kävellen 150 metriä. Vuosi 2020 kävellen 10 kilometriä. Vuosi 2021 juosten 3 kilometriä.
Irene oli jo hyvästellyt ajatuksen paluusta pystysalibandykentille. Toivoa kuntoutumisesta ei ollut juurikaan annettu, ennusteet olivat heikot, sairaus luokiteltiin keskivaikeaksi ja invaliteettiaste oli korkea. Kaikki diagnoosissa viittasivat siihen, että paluu pystysalibandykentille ei olisi välttämättä enää koskaan mahdollista. Kuntoutusta jatkettiin ja toteutettiin moniammatillisen tiimin kanssa sitkeästi eteenpäin. Seitsemään vuoteen on mahtunut ihmiselämän kokonainen tunneskaala.
-Aluksi ajattelin, että olen pari kuukautta ehkä sivussa ja palaan pelikentälle heti kun murtuma paranee. Sairaus paheni, mutta en oikein tajunnut mistä on kyse. Yhtäkkiä kunto romahti selkeästi alaspäin ja uusia sairauskohtauksia ilmeni. Se oli tosi epätoivoista aikaa ja olin masentunut. Selkeitä muistikuvia noista vuosista ei ole.
Jokainen etappi ja eteneminen tuotti valtavasti iloa sekä toiveikkuutta. Kuntoutuminen jatkoi intensiivisen fysioterapian avustuksella. Takapakit ja kipukohtaukset olivat jatkuvasti mielessä – pelko siitä, että kaikki työ kuntoutumisen eteen palaisi aloituspisteeseen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka kunto vaihteli vuosien aikana paljon ja matkan varrella eteen tuli paljon haasteita, niin kuntoutuminen meni koko ajan eteen päin.
Vuosi 2019 kävellen 150 metriä.
Vuosi 2020 kävellen 10 kilometriä.
Vuosi 2021 juosten 3 kilometriä.
-Aluksi en uskonut, että juoksukaan onnistuu. Sitten aloin huomaamaan, että tämä luonnistuu ja jalka kestää. Tähtäimenä oli treenata siihen kuntoon, että fyysisesti on mahdollista pelata. Päästä tekemään sitä missä olen paras omassa elämässäni ja kentällä tunnen olevani vapaa kaikista huolista.
Sitten se päivä koitti. Kuusi vuotta ja 24 päivää myöhemmin paluu pystysalibandykentille tapahtui.
-Ensimmäisten treenien jälkeen olin todella onnellinen. Varmaan syvimpänä tunteena oli kiitollisuus, että sain uuden mahdollisuuden ja kiitollisuus kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat matkan varrella auttaneet, kannustaneet ja uskoneet.
Irene voi tällä hetkellä hyvin ja paluu työelämään koitti vuonna 2021. Kivunhallintaan käytössä on kipustrimulaattori ja muutamia lääkityksiä, joita on purettu jo paljon. Tavoitteena on saada kipulääketykset jossain vaiheessa kokonaan pois. Jalka ei tule kuitenkaan olemaan koskaan kokonaan terve, mutta kun oireet pysyvät hallinnassa, ei se rajoita normaalikykyistä elämää.
Myös yksi suuri tavoite on täyttymässä tänä syksynä. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2016 jälkeen Irene palaa salibandyn pelikentille pelaamaan pystysalibandysarjaa. Ensimmäiseksi Irene siirtyi kuopiolaisen Welhojen 3. joukkueeseen harkkapelaajaksi, mutta tälle kaudelle joukkue löytyi siilinjärveläisestä Vuorelan Veikoista, joka pelaa naisten 2. divisioonaa Savo-Karjalan lohkossa.
-Tähän 7 vuoteen on mahtunut koko ihmisen tunneskaala. Olen oppinut näiden vuosien aikana näkemään elämää eri puolilta, arvostamaan pienempiä asioita ja sen, että elämässä ei ole sellaista asiaa, josta ei selviäisi. Nykyinen toimintakykyni on suuri ihme, jota ei järjellä pysty selittämään. Olen todella kiitollinen kuntoutuksesta, hoidoista ja fysioterapiasta kaikille minua hoitaneilla. Ja tietysti läheisille, jotka ovat tukeneet minua.
Teksti: Vilma Pekkala
Kuvat: Irene Mäkiranta