On maalivahteja ja maalivahteja. Ja sitten on Noora Vuorela, TPS:n naisten liigajoukkueen tärkein pelaaja. Jo pelkästään turkulaisen torjuntataidoista saisi tarinan kirjoitettua, mutta Vuorelan kohdalla on kyse paljon muustakin. Vastaavanlainen henkilötarina olisi harvinaista muissakin kotimaisissa palloilulajeissa.
Kutsu maajoukkueleirille edellyttää amatöörilajissa kutsutuilta aina omat siviilijärjestelynsä. Nooran kohdalla puhutaan jo melkoisista arjen haasteista. Yksinhuoltajaäiti Vuorela joutuu tekemään käytännön järjestelyjä valmiiksi jo hyvissä ajoin, jos vaikka päävalmentaja Lasse Kurronen soittaa ja kutsuu maajoukkueleirille.
Suurin osa salibandyä pelaavista naisista lopettaa liigatasolla urheilun siinä vaiheessa, kun perheen perustaminen tulee ajankohtaiseksi. Miesten maajoukkueessa on useitakin isiä. Noora sai nykyisin päiväkoti-ikäisen Mila-tyttärensä jo 19-vuotiaana, vain vuosi sen jälkeen, kun hän oli voittanut nuorten maailmanmestaruuden. Tolppien väliin Noora palasi jo puolisen vuotta synnytyksen jälkeen.
Mutta ei tässä vielä kaikki.
Nainen levyseppähitsaajana on poikkeuksellista, mutta ei ole enää nykyisin suuri harvinaisuus. ”Rautakoura” Vuorela on yksi heistä. Aamulla seitsemäksi töihin Meyerin telakalle, päivät ulkotöissä haalarit yllä, kypärä päässä laivaa rakentaen ja vasta neljän jälkeen omaa lasta hakemaan päiväkodista. Mila-tytär tuodaankin usein päiväkotiin ensimmäisenä ja haetaan viimeisenä. Tässä vaiheessa Vuorelan päivä on vasta puolessa välissä.
Lue myös: Pääkallo.fi: Liigan kummajainen – TPS:n Noora Vuorela hitsaa laivoja päivällä ja torjuu palloja illalla
Nuori nainen äijämäisessä työympäristössä tuo omanlaisensa haasteensa. Sopeutumiskykyiselle Nooralle se ei tuota ongelmia. Ja mikä tärkeintä, maajoukkuetason pelaajalla on urheilua ymmärtävä pomo. Liigapelit ja maajoukkuetapahtumat on saatu hyvin sovitettua työasioiden kanssa.
Pitkän ja fyysisesti raskaan työpäivän jälkeen Noora menee kotiin tyttärensä kanssa laittamaan ruokaa. Sen jälkeen onkin jo seuraharjoitusten vuoro. Mila on jo sen ikäinen, että hän lähtee usein itsekin mielellään mukaan äidin harjoituksiin. Hallilla riittää tekemistä, etenkin, kun Mila on aloittanut itsekin salibandyn harrastamisen eskarisäbässä.
Lue myös: Helsingin Sanomat (tilaajille): Noora Vuorela on äiti ja urheilija – hän puhuu asiasta, josta urheilijat yleensä vaikenevat: ”On helpompi hengittää, kun ahdistuksen saa ulos”
Intohimoisen amatööriurheilun, raskaan päivätyön ja lapsiperheen arjen yhdistäminen ei ole järin helppoa. Tämän kaiken yhdistämiseen tarvitaan luotettava tukiverkosto ja aikataulujen tarkkaa sovittamista. Vuorelankin kohdalla isovanhempien rooli on ensiarvoisen tärkeä. Ilman heitä tämä kaikki ei olisi ollut mahdollista.
TPS:n päävalmentaja Antti Hänninen vastaa Vuorelan viikkoharjoituksista. Kysytäänpä häneltä, millainen Noora on pelaajana, ihmisenä ja valmennettavana. Mitkä ovat hänen vahvuutensa ja mitä pitäisi vielä kehittää? Millainen tulevaisuus Vuorella olisi vielä edessään?
– Noora on tietenkin kokenut ja taitava maalivahti. Hänestä huokuu varmuus ja rauhallisuus ja kaiken kaikkiaan on ollut todella helppo luottaa maalivahtipeliimme. Olemme onnistuneet hyvin maalinestopelaamisessa niin puolustamisen kuin torjumisen osalta, kuten tilastoistakin näkyy.
– Nooran kohdalla on vielä mainittava heittokäsi, jolla hän on avannut meille monta maalipaikkaa ja saalistanut pari syöttöpistettäkin.
– Kun paljon muitakin akuutimpia aiheita on ollut tapetilla, on maalivahdit meidän arjessa huomioitu eniten harjoitteita suunniteltaessa, jotta heidän toistomäärätkin tulisi huomioitua aina kun on mahdollista. Nooralla on ollut maajoukkuetaustansa kautta omat kehitettävät teemansa, joita hän on viime kaudet työstänyt peliasennon ja liikkumisen osalta. Ne ovat kehittyneet hyvin, lähinnä itseohjautuvasti, kun meillä ei ole erikseen maalivahtivalmentajaa.
– Meillä on myös ollut kahden kesken hyviä keskusteluja puolustuspelaamisesta. Totuttelin naissalibandyyn ja yritin selvittää, pitäisikö sen erityispiirteitä huomioida, kun miehistä siirryin naisia valmentamaan. Kokemus ja Nooran tausta varmasti osaltaan tuovat tiettyä rauhallisuutta ja toisaalta tarvittaessa aikuista suoruutta.
– Toivon Nooralle myös menestystä maajoukkueuralla, sillä itse olen luottanut häneen kuin muuriin. Hän on ehdottomasti tämän sarjan parhaimmistoa. Pelillisen osaamisen lisäksi psyykkinen puoli tuntuu olevan mallillaan, eivätkä pienet vastoinkäymisetkään juuri tunnu häntä hetkauttavan, vaan ne nollataan ja peli jatkuu, kuten joukkueemme yksi teema tällä kaudella on ollut muutenkin.
Näin Vuorela itse vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Mikä on ollut toistaiseksi urasi hienoin hetki?
– Nuorten MM-kulta Slovakiassa. Olimme voittaneet ensin välierissä Ruotsin ja loppuottelussa vastaan tuli Sveitsi. Muistan, miten meillä oli vaikeuksia latautua loppuotteluun, kun kisojen päävastustaja oli jo voitettu.
Mikä on ollut kovin pettymys?
– Omalla kohdallani ei ole mitään yhtä suurta pettymystä, esimerkiksi jotain hävittyä peliä. Sanoisin loukkaantumiset, milloin polvi, milloin olkapää. Niitä piti pitkään kuntouttaa. Molemmat ovat olleet isoja haasteita, kun en niiden aikana pystynyt auttamaan omaa joukkuettani.
Mitkä ovat vahvuutesi ja mitä pitää vielä kehittää?
– Pelinluku eli osaan sijoittua oikeaan kohtaan. Heittokäteni on myös hyvä. Haluaisin vielä kehittää oikeanpuolen tekniikkaa. Olen nyt neljä vuotta treenannut itse toispuoleisuudesta eroon ja aika paljon sen kanssa on vielä tekemistä.
Onko sinulla ollut salibandyssä esikuvia?
– Suurin esikuvani on oma isoisäni, joka oli intohimoinen urheilija nuorena ja uransa jälkeen toimi valmentajana ja vaikuttajana. Lajina hänellä oli paini, mutta hän aina tuki minua ja oli minusta niin ylpeä, että ehdottomasti hän oli suurin esikuvani, ja on vieläkin, vaikkei olekaan enää keskuudessamme.
Mikä on epämieluisin harjoitus?
– Aerobiset harjoitukset ovat sinällään ok, mutta jos mennään vielä sen yli, eli mennään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tietysti ne myös kehittävät paljon. Niitä en maalivahtina ihan hirveästi tarvitse. Maajoukkueessa maalivahdit eivät osallistu piip-testiin, vaan heillä on omat testinsä. Seurajoukkueen mukana olen aina osallistunut piip-testiin, mutta maalivahdeilla ei ole siinä mitään tulospainetta.
Mitä harva ihminen tietää sinusta?
– Halusin ottaa 15-vuotiaana ensimmäisen tatuointini. Äidiltäni sain lupalapun. Kun tulin kotiin, isä oli vihainen. Hän olisi voinut kuulemma piirtää ankkurin itsekin, jos olisi ollut tarvetta. Myöhemmin aikuisiällä olen ottanut omalla luvallani tatuointeja lisää.
Mikä on tavoitteesi salibandyssä?
– Helppo kysymys, aikuisten MM-kulta. Se minulta puuttuu.
Teksti: Hannu Tuominen
Kuvat: Anssi Koskinen, Ville Vuorinen ja Salibandyliiton arkistoholvit