MM-finaalin kolmannessa erässä huomasin kentän laidalla yhtäkkiä, että kamera kourissa alkoi lipsua. Piti pyyhkiä hikisiä kämmeniä housuntaskuihin. Nyt alkoi sitten jännittää, totesin, ja nostin katseeni tulostaululle kirjatakseni ajankohdan. Oli näköjään pelattu 54 minuuttia.
Vasta silloin ajatus kolahti: varsinaista peliaikaa jäljellä kuusi minuuttia, ja Suomella täysi mahdollisuus MM-kultaan.
Siihen saakka olin suojellut sieluani perisuomalaisella asenteella, jonka mukaan kyllä se Ruotsi kohta kumminkin…
Paitsi, että asenne ei ole vain suomalainen, kertoi sveitsiläinen kollega, kun puhuimme aiheesta pronssipelin alla. Saksaksi se on kuulemma Zweckpessimismus. Mielentila, jossa varaudutaan aina pahimpaan, joten ei voida pettyä, ainoastaan yllättyä iloisesti.
Suomen joukkueessa ei onneksi ollut zweckpessimistejä vaan pelkästään tekijöitä, jotka uskoivat koko ajan olevansa Riiassa voittamassa maailmanmestaruuden. Suomen pelaajia ja valmentajia kisapaikalla katsellessani muotoutunut outo tunne vain vahvistui MM-finaalin ratkaisuhetkillä. Näissä jätkissä oli sellaista rentoutta ja itsevarmuutta, jolla mestaruuksia voitetaan.
Pete Kettusen enemmäntietävän vino hymy, kun hän kertoi välierän jälkeen, että tuolla kopissa on kuule aika monta jätkää, joilla on hirveä halu ottaa revanssi kahden vuoden takaisesta. Krister Savonen, joka ilmeenkään värähtämättä kiepsahteli pallo lavassa pois paineen alta. Nico Salon sisäänpäinkääntynyt ilme pelitietokoneen raksuttaessa seuraavaa vapauttavaa syöttöä. Miko Kailialan raivokkaat tuuletukset ja psyykkaukset niin isoissa peleissä kuin oman porukankin kesken.
Näillä nuorilla leijonilla on aikaa, ajattelin ottelun mittaan. Jollei vielä tänään niin kahden vuoden päästä varmasti.
Ja olihan Suomen joukkueessa voittamisen kokemusta muillakin kuin monen MM-kullan konkareilla. Jarno Ihme masensi Ruotsin jo nuorten MM-finaalissa 2003. Nico Salo oli kohottanut MM-pokaalia Suomen kapteenina, Krister Savonen nostanut ensimmäisen maaottelumaalinsa rankkarista maalin kattoon nuorten MM-finaalissa, jonka voittomaalin laukoi Miko Kailiala ja snaipperina loisti Sami Johansson…
Ja sitten Peter Kotilainen, jonka suoritukseen minäkään en oikein löydä sanoja. Tulin, näin, ja voitin, sai ensimmäisiä miesten kisojaan pelaava loose cannon todeta pokatessaan turnauksen MVP:n palkinnon. ASICSin kultaisen kengän, joka ”aina” on mennyt jollekin ruotsalaiselle supertähdelle. Kotilainen on jotain… he’s something else, kuten Amerikassa sanovat.
Ja samaan aikaan Ruotsi oli voitettavissa, kuten moni jo ennen finaalia sanoi. Oliko väsymystä, loukkaantumisia vai mitä, mutta jotain uutta epävarmuutta arkkivihollistemme katseissa oli koko ajan.
Viikonlopun outo tunne, että vuosi sitten naisten MM-kisoissa koettu historia toistaa itseään. Välierän viime sekuntien voittopallo Tshekin verkkoon, finaali Ruotsia vastaan Suomen tasoituksen jälkeen jatkoajalle. Eihän tästä enää puutu kuin tuomarien skandaalimaisesti hylkäämä Suomen ratkaiseva rankkari, ehdin parahtaa ääneen, mutta onneksi turhaan.
Eivät astuneet esiin erotuomarit. Astuivat esiin jäätävän kliinisesti iskeneet Tatu Väänänen, Krister Savonen, Mika Kohonen ja Miko Kailiala. Ja astui esiin pantterimaisen ketterästi mukaan harhautuksiin ehtinyt Jarno Ihme.
Että juuri meidän monien epäilemä Mika Kohonen ja niin monesti viime hetkellä rannalle jäänyt Jarno Ihme saivat hypätä parrasvaloihin ratkomaan MM-kultaa. Näitä juttuja ei voisi kukaan käsikirjoittaja liian imelinä ja epäuskottavina naputella, mutta kun urheilu on parhaimmillaan, urheilu karkaa uskottavan tuolle puolen.
Näillä ikävuosilla ja lehmän temperamentilla ei helposti liikutu, mutta kun katsoin Tatu Väänäsen vievän MM-pokaalin Mika Kohosen nostettavaksi, pyrki silmiin kosteutta ja kuristava tunne kurkussa pisti vaivihkaa yskäisemään. Upea liike ja upea tilannetaju Suomen tyylikkäältä kapteenilta.
Keväällä 1995 Suomen ensimmäinen arvokisakulta ratkesi rankkarikisassa kun Jan Gråsten peitti Ruotsin ratkaisevan pallon, repäisi maskin päästään ja ampaisi juoksuun. Syksyllä 2016 sen torjunnan teki Jarno Ihme.
Sama laji. Sama vastustaja. Sama Suomi. Sama tunne.
– – –
Huomenna, jos syke laskee, vielä viileämpi yritys jälkipeleiksi.
Ja muistakaa tänään kultabileet sankarien palattua Suomeen. Paikan päällä tai ISTV:n streamissa.
Teksti: Mika Hilska
Kuvat: Ville Vuorinen
