Happee on jo pitkään tehnyt hienoa ja arvokasta työtä nimenomaan sillä salibandykaukaloa isommalla pelikentällä. Viime kevään Suomen mestaruus oli vähän kuin sivutuote, joskin looginen jatkumo seuran toiminnasta.
Paikallisen asukasyhdistyksen järjestämä jokalauantainen lasten liikuntatuokio Mankolan koululla Jyväskylässä saa pienen lisämausteen, kun kesken vuoron salin ovelle saapuu kuikuilemaan hirvilogoa takkinsa rinnassa kantava nuorimies.
– Kun mä olen täällä koululla töissä ja pitäisi päästä testaamaan uutta mailaa illan peliä varten, voisinkohan tulla hetkeksi syöttelemään seinää vasten? tämä tiedustelee kainosti.
Happeen puolustaja Jaska Kunelius on saapunut omalle työpaikalleen, mutta kysyy silti luvan saada käyttää muutaman neliön tilaa harrastukseensa. Illalla on pudotuspelien avausmatsi OLSia vastaan, mutta Kunelius haluaa häiritä lasten liikuntahetkeä niin vähän kuin mahdollista.
Kauan Kunelius ei kuitenkaan saa olla rauhassa, sillä pian muutama arviolta 3-6-vuotias vesseli lyöttäytyy tämän kimppaan ja haluaa pelata hänen kanssaan. Kuneliuksella ei ole mitään tätä vastaan, vaan hän hoitaa mieluusti pelipäivän ”aamutreenin” nassikoiden kanssa pelaillen ja syötellen. Innokkaat pikkumiehet pelaavatkin yhden kosketuksen syöttörallia Suomen mestarin kanssa suorastaan hämmästyttävän hyvin.
Vuoron jälkeen yhden pojan äiti käy kiittämässä Kuneliusta. Poika oli kuulemma jo ilmoittanut lopettavansa salibandyharrastuksensa, mutta nyt kipinä roihahti uudelleen liekkiin.
– Nähdään illalla pelissä, Kunelius sanoo, ja pojat lupaavat olla paikalla.
Illan ottelussa OLSia vastaan Kunelius saa yhdestä katsomonosasta runsaasti äänekkäitä henkilökohtaisia kannustushuutoja. Pelin jälkeen Jyväskylän Monitoimitalon kaukalon reunamilla pyörii vilkas lapsilauma. Lapset odottavat lupaa päästä kaukalon laitojen sisäpuolelle, sille puolelle, jossa Happee on juuri voittanut OLSin 6-4.
Pian lupa heltiää, ja lapset kirmaavat innoissaan kentälle. Pian Happeen pelaajat ja johtoporras saapuvat pukukopista takaisin kentälle. Osa lapsista juoksee isiensä luo, yksi isoisänsä – Happeen päävalmentajan Seppo Pulkkisen – hellään syleilyyn, osa touhottaa muuten vaan tohkeissaan kaukalossa. Kunelius saapuu morjenstamaan aamun pelikavereitaan.
– Onpa hyvä että syöttelin teidän kanssa, niin voitettiin, hän sanoo lyödessään ylävitoset poikien kanssa.
Pojat eivät vielä tiedä, että todennäköisesti muistavat tämän hetken koko ikänsä.
Ottelussa kaksi maalia tehnyt Panu Kotilainen saapuu kaukaloon kantaen isoa karkkisäkkiä, jonka on saanut ottelun ”makeimman pelaajan” palkinnoksi. Kotilainen jakaa säkin sisällön lapsille, jotka pomppivat riemusta karkkipussit hyppysissään.
Kun Happeen joukkue aloittaa loppuverryttelynsä, osa lapsista kerääntyy hieman arastellen joukkueen ympärille.
– Tulkaa mukaan vaan. Tehkää samoja liikkeitä kuin nuo pelaajat, verryttelyä vetävä fysiikkavalmentaja Petri Jalanko kehottaa lapsia.
Riemu on aitoa ja molemminpuolista, kun muutama uskaliain liittyy Suomen mestarien jumpparinkiin. Ajatuksia vaihdetaan puolin ja toisin, pelaajat antavat lapsille venyttelyvinkkejä ja lapset saavat sellaisen kipinän urheiluun, ettei parempaa voi edes kuvitella. Oma poikani kysyy heti Monnarilta lähdettäessä, että tullaanhan myös seuraavaan Happeen peliin.
Mikäkö on jutun pihvi? Olen työskennellyt urheilutoimittajana 18 vuoden ajan eri puolilla maata, ja ainakaan itse en ole urallani koskaan enkä missään törmännyt vastaavaan yhteisöllisyyteen. Happeen poikkeuksellisen hienosta toimintakulttuurista, seurahengestä ja siitä yhteisöllisyydestä on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta itselleni tämä konkretisoitui yhden lauantaipäivän aikana. Parasta on, että Happeessa yhteisöllisyydestä ei vain puhuta, vaan se toteutuu joka tasolla. Eikä siihen pyritä väkisin (voisiko sellainen onnistuakaan?) vaan se on aitoa – lihaa ja verta.
Kun Seppo Pulkkinen istahtaa viereeni katsomon alariville ja kerron hänelle päivän annista, hän kiteyttää sen, mistä tämä henki kumpuaa.
– Moni noista pojista on tullut samaa reittiä. He ovat pyörineet täällä pikkunassikoina, jutelleet pelaajien kanssa, pallotelleet kaukalon laidalla treeniemme aikana. Sitä reittiä he ovat siirtyneet kaukalon ulkopuolelta sisäpuolelle, Pulkkinen kertoo.
Moni pelaajista myös tietää, mikä merkitys tällä kaikella on ollut heille siinä kuuluisassa ”isossa kuvassa”, elämän taipaleella.
– Aika moni meidänkin joukkueen pelaajista saattaisi olla työtön, päihderiippuvainen tai uhkapeliongelmainen ilman Happeeta, Kunelius on sanonut aiemmin aamupäivällä.
Happee on jo pitkään tehnyt hienoa ja arvokasta työtä nimenomaan sillä salibandykaukaloa isommalla pelikentällä. Viime kevään Suomen mestaruus oli vähän kuin sivutuote, joskin looginen jatkumo seuran toiminnasta.
Tänä keväisenä lauantaina näyttää ja tuntuu siltä, että sama henki kantaa Happeeta myös jatkossa pitkälle.
– Kirjoittaja on reilun vuoden Jyväskylässä asunut urheilutoimittaja.
