Et ole yksin: Urheilun ydin löytyi Korsosta, Iceheartsin tyttöjen salibandyjoukkueesta

Et ole yksin -juttusarjassa esitellään vantaalaisen Iceheartsin tyttösalibandyjoukkueen tarina.

IIIII-iiiiik!!!!! Ihana nähdä taas!!! Mulla on ollu niin ikävä sua!!!

Aivan oikein, teinityttöjen parissa ollaan. Muttei missään perusjengissä, kaukana sellaisesta.

Ja vaikka ollaan niin perinteisessä kaupunkilähiössä kuin kuvitella saattaa, näitä kiljaisuja ei päästellä ja halauksia vaihdeta missään teinityttöjen perinteisimmissä kohtauspaikoissa kuten ostarien kulmilla.

Vantaan Korsossa Mikkolan koululla kokoontuvan vuosina 2004–07 syntyneiden tyttöjen Iceheartsin salibandyjoukkueen kokoontumisessa – sellaiseksi näitä harjoituksia ehkä pitäisi nimittää – riittää ääntä, väriä ja riemua, vaikka muille jakaa.

Ja kyllä nämä tytöt jakavatkin. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Kello on neljä alkusyksyisenä maanantai-iltapäivänä, ja joukkueen kasvattajat Nelli Niemelä ja Stina Kuhlefelt ovat saaneet joukkueen, tai ainakin suurimman osan siitä, paikalle.

Mutta sitä ennen on tapahtunut paljon. Niin tämän päivän aikana kuin paljon pidemmälläkin aikavälillä.

Hyvin tiivistetysti Icehearts-toiminta on kasvatus- ja sosiaalityötä urheilun keinoin. Mutta toiminta eroaa hyvin vahvasti ”perinteisistä” malleista.

Ensimmäinen, kenties suurin, ero ”tavalliseen” sosiaali- ja kasvatustyöhön on Icehearts-toiminnan pitkäkestoisuus. Joukkueiden kasvattajat sitoutuvat pitämään huolta yhdestä joukkueesta peräti kahdentoista vuoden ajan. Käytännössä he siis kulkevat lasten rinnalla tai takana, missä kohdassa tukea tarvitaankin, lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle.

Iceheartsin toiminta käynnistyi vuonna 1996, jolloin isä ja poika, Ville ja Ilkka Turkka perustivat Vantaalla ”sosiaalisen urheiluseuran”, jonka tarkoituksena oli ennaltaehkäistä syrjäytymistä joukkueurheilun avulla.

Tällä hetkellä Iceheartsissa toimii ympäri Suomen 53 joukkuetta, joiden piirissä on yhteensä noin 750 lasta ja nuorta. Kolme joukkuetta harrastaa jääkiekkoa, kymmenkunta jalkapalloa ja loput noin 40 joukkuetta salibandyä. Nelli Niemelällä on menossa Korson 13–16-vuotiaiden salibandytyttöjen kanssa kahdeksas vuosi.

Iceheartsin toimintaan mukaan tulevien, tai oikeastaan valittavien, lasten taustat ovat moninaiset. Yksi yhteinen tekijä taustoissa on: jonkinlaiset vaikeudet normaalissa arjessa.

– Oppimis- ja kielivaikeuksia, käyttäytymis- ja keskittymisongelmia, psyykkisiä ongelmia. Jotkut ovat yksinhuoltaja- ja maahanmuuttajaperheistä, joissa vanhemmat eivät osaa suomea. Joissain perheissä on taloudellisia tai sosiaalisia vaikeuksia, jotka usein siirtyvät lapsille, Niemelä kertoo.

– On huomattu ihan konkreettisesti, että näitä lapsia auttaa tosi paljon, että heille on järjestetty liikuntaharrastus, hän lisää.

Iceheartsin nettisivuilla toimintaa kuvaillaan muun muassa näin:

”Icehearts-toimintamalli on osoittautunut toimivaksi erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien poikien kanssa työskentelyyn sekä miesten kutsumiseen mukaan sosiaali- ja kasvatustyön tekemiseen. Enin osa pojista on kiinnostunut liikunnasta ja osallistuu mielellään ohjattuun urheiluharrastukseen. Kasvattaja käyttää työkalunaan joukkueurheilua. Suuri osa mukaan valittavista pojista tulee perheistä, joissa miehen rooli kasvattajana on olematon tai vähäinen.”

Yleensä lapsi päätyy Iceheartsin toimintaan niin, että sosiaalitoimen, koulun ja Iceheartsin edustajat keskustelevat, keitä sellaisia lapsia alueella on, jotka voisivat hyötyä Iceheartsin toiminnasta. Lopulta Iceheartsin kasvattajat päättävät, ketkä ryhmään tulevat.

– Haemme toimintaan lapsia, joilla todennäköisesti on tuen tarve koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Varsinkaan tytöistä se ei aina näy, jos perheessä on haasteita. Mutta sosiaalitoimessa on yleensä tieto, ketkä tarvitsevat tukea. Joskus myös vanhemmat saattavat ottaa meihin yhteyttä, ja on joskus joku tyttö tullut itsekin kysymään, pääsisikö mukaan toimintaamme, Niemelä kertoo.

Tyttöjen osalta Icehearts esittelee perusajatustaan näin:

”Syrjäytymisvaarassa olevien tyttöjen kohdalla Icehearts-toimintamalli on poikkeuksellinen ja hyvin toimiva – se kutsuu vetäytyvät sekä passiivis-aggressiiviset tytöt yhteisöön, joukkueeseen, ja antaa tytöille roolimallin aktiivisesta, itseään kunnioittavasta naisesta, joka toimii tasa-arvoisena poikien ja miesten kanssa, eikä suostu alisteiseen, helposti hyväksikäytettävään asemaan. Icehearts on tutkitusti vaikuttava työväline, tuki ja yhteistyökumppani kunnan peruspalveluille lasten kanssa tehtävässä työssä.”

Edellä tuli pari avainsanaa: väline, työkalu.

Urheilu itsessään, siis pelin pelaaminen, harjoittelu tai muu urheilusuoritus ei ole Iceheartsissa oleellisin asia.

– Mutta urheilu on tärkeä väline. Urheilu tekee meistä joukkueen, yhteisön, ja sen avulla syntyy myös yhteishenki, Niemelä painottaa.

Urheilu tukee myös koulunkäyntiä. Iceheartsin kasvattajat ovat joukkueensa lasten tukena myös koulussa.

– Tänään aamulla tulin kahdeksaksi koululle. Olin mukana tunnetaitoryhmässä, sitten yläasteella kaksi tuntia auttamassa matematiikan tunnilla. Kouluillakin on todettu, että paikalla olevat ylimääräiset aikuiset rauhoittavat tunteja. Ja moni tyttö on sanonut, että on helpompaa keskittyä, kun on joku vieressä auttamassa, Niemelä kertoo.

– Tänä syksynä ”minun tyttöjäni” lähti toiselle asteelle. He kyselivät aluksi, että mitä, enkö tulekaan heidän kanssaan sinne. Tytöt halusivat minut sinne, joten nyt menen kahteen ammattikouluun avustajaksi. Tytöt ovat tästä tosi iloisia, hän jatkaa.

Stina Kuhlefelt auttaa tyttöjä pääasiassa ruotsin opiskelussa.

– Se on yleensä todistuksessa viimeinen nelonen, joka pitää saada korotettua, että pääsee luokalta eteenpäin. Ja kun saadaan yksi aine sujumaan, se usein auttaa muihinkin. Kyse on keskittymisestä, Niemelä tietää.

Mutta miten urheilu auttaa koulunkäyntiä?

– Ihan samat metodit pätevät koulussa kuin urheiluharjoituksissa. Kun jollain tytöllä on vaikeaa, vaikka matematiikassa, saatan sanoa, että hei, muistatko kun harjoiteltiin sitä rannelaukausta: miten vaikealta sen oppiminen ensin tuntui, mutta kun ahkerasti treenattiin, se alkoi sujua. Silloin tytöt monesti hoksaavat, että aivan, kannattaa harjoitella sitkeästi, Niemelä havainnollistaa.

Urheilulla on myös itseluottamusta kohottava vaikutus.

– Monella koulu tökkii, mutta kun urheilusta tulee positiivisia kokemuksia, se tuo itseluottamusta myös koulunkäyntiin. Kun pärjäämme koulun kilpailuissa, se nostaa arvostusta porukan keskuudessa. Oikein näkee, kun ryhti suoristuu.

– Urheilusta saatavien kaverien merkitys on myös suuri. Joillekuille nämä Icehearts-kaverit ovat ainoita kavereita ja tämä on ainoa vakituinen yhteisö. Täällä oppii myös kannustamaan muita, saa kannustusta, ja omien vahvuuksien ja heikkouksien käsittely on luontevaa urheilun ja joukkueen keinoin. Se oppi siirtyy muuhun elämään, Niemelä sanoo.

Niemelän mukaan sillä on valtava ero, lähestyykö kasvattaja asioita ns. positiivisen psykologian kautta, vai pyrkiikö tämä korjaamaan käytöstä negaation kautta.

– Moni näistä tytöistä on aika kiivasluontoisia. Kantapään kautta olemme huomanneet eron kannustamisen ja haukkumisen välillä. Ja tytöt myös havainnoivat tarkkaan esimerkiksi sitä, miten muiden joukkueiden valmentajat puhuvat pelaajille. Joskus tytöt tulevat peleissä sanomaan, että Nelli, mene sanomaan noille vastustajan valmentajille, etteivät ne voi noin sanoa. Se on tosi hellyyttävää, Niemelä kertoo.

Kello kahdelta iltapäivällä Niemelä, 43, lähtee päivän kierrokselleen. Hän lähtee ajamaan Iceheartsin logolla varustetulla kahdeksan hengen Nissan-merkkisellä pakettiautolla ja hakemaan kauempaa tulevia tyttöjä kyytiin.

– Kaikki ovat lähtöisin täältä Korsosta, mutta osa on muuttanut muualle. Iceheartsin parissa he näkevät vanhoja kavereitaan.

Niemelän mukaan kyyti on tytöille monesta syystä tärkeä.

– Ensinnäkin sosiaalisesti, sillä tässä tulee istuttua ja juteltua pitkät pätkät. Toisekseen erityisesti yksi tyttö tuppaa eksymään bussimatkoillaan. Hän saattaa soittaa milloin mistäkin ja sanoa, etten tiedä yhtään, missä on, Niemelä kertoo.

Ensin haetaan juuri kyseinen tyttö. Tätä saadaan odotella tovi Supermarketin parkkipaikalla, jossa Niemelä ehtii kertoa vähän omaa taustaansa.

Hän on koulutukseltaan sosionomi ja on aiemmin työskennellyt muun muassa lastenkodissa erityisnuorten parissa. Hänen miehensä Miika toimi yhden Iceheartsin ensimmäisten jääkiekkojoukkueiden kasvattajana ja on viimeisen vuoden ajan toiminut myös Iceheartsin varsinaisen toiminnanjohtajan Teemu Vartiamäen vanhempainvapaan sijaisena. Niemelät ovat siis todellinen Icehearts-perhe.

– Aikanaan kuuntelin, kun Miika ja muut Iceheartsin toimijat surkuttelivat sitä, etteivät ehtineet tehdä työtä tyttöjen parissa. Suunnittelin heille mallin tyttötyöhön, teimme rahoitushakemuksen, ja se meni heti läpi. Rahoituksen ehto oli, että aloitan heti tyttöjen kasvattajana, Niemelä kertoo.

– Aluksi toimintaan saatiin Vantaan kaupungilta KOTA-rahoitusta (koulutuksellinen tasa-arvo). Sen jälkeen oli STEA:lla (sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus) kaksi kolmen vuoden projektia, ja nyt rahoitus tulee taas Vantaan kaupugilta, Niemelä kertoo.

Hänellä itsellään on taustaa jalkapallosta pelaajana, muttei minkäänlaista salibandy- tai valmentajataustaa.

– Ajattelin, että kun olin pelannut futista, kyllä mä yhdestä jengistä selviän. Valmentamiseen olen saanut paljon apuja Salibandyliitolta ja muiden joukkueiden valmentajilta ja vanhemmilta. Se oli hauska vaihe, kun tytöistä alkoi tulla salibandyssä minua parempia. Nykyään pyydän tyttöjä paljon opettamaan asioita toisilleen, hän kertoo.

Ensimmäinen kyydittävä tyttö astuu autoon ja alkaa saman tien jutella Niemelälle kuin parhaalle kaverilleen.

– Onko kivaa, kun on kaksi kissaa? tyttö kysyy.

– Ne oli vaan hoidossa, Niemelä vastaa.

– Meillä ei voikaan olla, kun äiti ja pikkuveli ovat allergisia. Mutta isä on luvannut minulle koiran, jos pääsen yliopistoon.

Tämän venäläisen tytön äiti on lähettänyt Niemelälle baklavaa, Balkanin alueen perinneherkkua, ja tyttö mainitsee erikseen jotain syömisestä.

– Hyvä, pitää opetella syömään koulussa. Kuulin, että sait kavereitakin, Niemelä sanoo.

Tyttö kertoo kahdesta uudesta kaverista ja vierailulle tulossa olevasta sukulaisesta.

– Tosi kiva juttu, Niemelä iloitsee.

Niemelä muistuttaa, että urheiluharrastuksella on monesti tärkeä merkitys kotoutumisessa.

– Moni on tavallaan vieraassa maassa. Se, että pelaa salibandyä seurassa, on monelle tosi iso pääoma suomalaisuuteen liittymisessä. Se on jotenkin niin suomalaista! Ja samalla opettelemme liikkuvaa elämäntapaa, johon kuuluu myös riittävä nukkuminen ja syöminen, hän muistuttaa.

Niemelän kasvattamassa joukkueessa on 32 tyttöä, joista 20 osallistuu peleihin. Muut käyvät vain harjoituksissa tai muussa toiminnassa. Niemelä käy ryhmän tyttöjen kanssa muun muassa ratsastamassa, uimassa, kiipeilemässä, kuntosalilla, tekee retkiä, pitää leirejä ja yhteisiä kokkailuiltoja…

– Tosi monta näistä tytöistä olen opettanut uimaan. Kävin sitä varten uimaopettajakurssin. Yritin järjestää heille myös hygieniapassikurssin, ja peliohjaajakurssi olisi hyvä, jotta tytöt saisivat vähän taskurahaa. Pari tyttöä alkaa pitää sählykerhoa nuorisotalolla, Niemelä kertoo.

Salibandyvuoroja joukkueella on nykyään vain yksi viikossa, joinain vuosina on ollut kaksi. Joukkue pelaa C-tyttöjen Etelä-Suomen haastajasarjassa, ja moni joukkue harjoittelee paljon enemmän kuin Icehearts. Se näkyy tuloksissa – mutta ei niillä ole tytöille niin väliä.

– Välillä voitetaan, välillä hävitään. Meillä on aina sama moodi, tulee pelistä mikä tulos tahansa. Tykkäämme tulla tänne siksi, koska meillä on aina niin hauskaa, 15-vuotias Elif Amin sanoo.

– Me ei oteta peliä vakavasti, mutta pelataan silti hyvin. Ja kannustetaan muita. Tuomaritkin nauravat meidän kanssa. Suosittelen tulemaan katsomaan meidän pelejä, 16-vuotias Allma Behrami säestää.

Niemelä vahvistaa, että joukkue tunnetaan Etelä-Suomen sarjojen väriläiskänä.

– Yhä välillä tulee kysymyksiä, että pelaatteko te ihan oikeasti jossain sarjassa. Tytöt saattavat panna tanssiksi vaihtopenkillä kesken pelin, ja usein tuomareitakin naurattaa. Muilta joukkueilta tulee palautetta, että teillä on aina niin hauskaa ja te nauratte aina, ja pyyntöjä, että voiko meidän porukkaan tulla pelaamaan.

– Ensin pelkäsin itsekin sarjaan menemistä. Sitten huomasimme, että sillä oli tyttöihin ihan valtava vaikutus, kun menimme oikeaan sarjaan ja jopa pärjäsimme. Toisena vuotena voitimme sarjan hopeaa, hän kertoo.

Joukkue pelaa sarjassa nyt viidettä kautta. Toisen vuoden menestys oli jopa hämmentävän hyvää alkuasetelmiin nähden.

– Aluksi tytöt sanoivat, etteivät halua pelata, koska siinä tulee hiki ja se on inhottavaa. Aloitimme pelaamisen viidestä minuutista per tapaamiskerta. Sitten, kun he huomasivat osaavansa, he innostuivat lisää. Vähän huijaamalla piti saada tytöt innostumaan lajista, Niemelä kertoo.

– Etenkin aluksi tytöt pelasivat aika rajusti, ja tuli yhteenottoja vastustajien kanssa. Ja ollaanhan me edelleen aika huutomerkki muiden joukkueiden joukossa. Monella on keskittymisvaikeuksia, eivätkä säännöt jää kaikille mieleen. Mutta olemme saaneet paljon tukea ja apua liitosta ja muilta joukkueiltakin, hän kiittelee.

– Ensimmäisellä kaudella melkein kaikki pelit keskeytettiin ylivoimaisen maalieron takia, ja mietimme, että mihin me oikein ollaan tultu. Sen jälkeen meni paremmin, mutta nykyään erot ovat jo aika isoja. Mutta ei me aina hävitä, mikä on ihmeellistä! Meillä on hirveä tsemppi, kaikki pelaavat, yritämme pelata yhteispeliä ja auttaa muita kentällä, Niemelä avaa joukkueen pelikirjaa.

Niemelän puhelin soi – se soi jatkuvasti koko lähes parituntisen hakukierroksen ajan. Stina Kuhlefelt on käynyt parkkipaikalla hakemassa yhtä tyttöä, mutta tätä ei ole näkynyt. Niemelä tekee ylimääräisen koukkauksen ja käy tarkistamassa tilanteen. Hän lähettää kyydissä olevan tytön nyt haettavana olevan tytön kotiovelle. Käy ilmi, että tyttö on unohtanut harjoitukset kokonaan, mutta lähtee mukaan. Tämä esittäytyy heti kohteliaasti ja kysyy toimittajan nimen, ja tiedustelee sitten Niemelän nettinimeä.

Kaksitoista vuotta. Varsinkin eteenpäin ajateltuna aivan valtavan pitkä aika. Miten kukaan voi sitoutua kahdeksitoista vuodeksi kasvattamaan epävakaista oloista tulevien lasten ”villivarsalaumaa”.

– Moni ajattelee, myös minä, että näin pitkä projekti on tosi iso mahdollisuus. Tässä ehtii saada aikaan muutoksen ja nähdä sen. Moni lapsi voi selvitä tuen avulla ongelmista. Kun tuntee lapsen ja perheen, on paljon helpompi tehdä asioita ja esimerkiksi kertoa sosiaalityöntekijöille lapsen tilanteesta. Erityisnuorisotyössä turhauduin juuri siihen, että projektit ovat niin lyhyitä. Ne lyhyet pätkät ovat ihan hyödyttömiä, Niemelä sanoo.

Kasvattajilla on aivan valtava vastuu lapsista. Monelle juuri Icehearts-kasvattaja on elämässä välttämätön turvallinen aikuinen.

– Ei se vastuu tai projektin pituus ole hirvittänyt yhtään. Sitä paitsi yhteistyössä tätä tehdään, siis perheen, koulun ja sosiaalitoimen kanssa, Niemelä huomauttaa.

Kolmaskaan haettava tyttö ei vastaa puhelimeen. Tämän kotipiha löytyy kyydissä olevien tyttöjen antamilla ajo-ohjeilla, ja nämä lähtevät hakemaan tyttöä kotiovelta. Sinä aikana Niemelä on taas puhelimessa.

– Olen soittanut kahdelle seuraavaksi haettavalle tytölle kaikkiin eri sovelluksiin, mutta he eivät vastaa. Tämä on vähän haastava osuus. Ja ehkä yksi syy siihen, että tytöt eivät siirry muihin joukkueisiin. Mutta eivät he kyllä haluaisikaan.

Kolmas tyttö hyppää kyytiin ja kertoo heti Niemelälle äitinsä tulleen pari päivää sitten Turkista hautajaisista. Äiti on kuulemma aivan poissa tolaltaan, mutta tämän tarkemmin tragedian yksityiskohtia ei käydä läpi.

– Tosi surullinen juttu. Mutta onneksi te olette olemassa. Kerro äidille ja isälle surunvalittelut, Niemelä lohduttaa.

Taas Niemelän puhelin soi. Yksi tyttö soittaa junasta.

– Osaatko mennä itse perille asti? Okei, joo, no otat sitten lainakamat.

Seuraavana hakuvuorossa oleva tyttö on joukkuekavereiden mukaan mitä ilmeisimmin ostoskeskus Dixissä, mutta kukaan ei saa tätä kiinni. Juuri, kun Niemelän ajama Nissan on Dixin pääoven edessä, etsitty tyttö tulee liukuportaita alas ja ulos ovesta. Niemelä pysäyttää auton ja tyttö tulee hirveän kiljumisen kera autoon keskellä liikenneympyrää.

– Mulla oli niiiiin ikävä sua! tämä huutaa sisään päästyään.

– Aika usein nämä löytyvät kuitenkin, Niemelä naurahtaa.

Hakureissu on kestänyt noin puolitoista tuntia.

– Iceheartsin ensimmäinen joukkue oli ympäri Vantaata, ja silloin poikia haettiin monta tuntia. Näistä moni pystyy tulemaan treeneihin itse, Niemelä kertoo.

Kun Nissanin keula on taas kohti Korsoa, auton täyttää iloinen puheensorina, ja harjaantumatonkin korva pystyy erottamaan venäjän lisäksi ainakin pari muuta kieltä.

– Joukkueen tytöillä on juuria ainakin Venäjällä, Turkissa, Kongossa, Angolassa, Kosovossa, Somaliassa, Ghanassa… Niemelä luettelee.

– Suomi on yhteinen kieli, sitä kaikki jo osaavat. Valmistavan luokan tytöille, jotka ovat vasta tulleet Suomeen, olemme sanoneet, että nämä voivat tulla meidän kanssa pelaamaan. Se auttaa oppimaan kieltä.

Ja nyt joukkue, siis ainakin iso osa siitä, on Mikkolan koulun liikuntasalin pukuhuoneessa. Osalle etsitään sopivia kenkiä ja mailoja, kun omat ovat unohtuneet.

– Nää kengät on liian pienet! joku valittaa.

Pieneen liikuntasaliin on saapunut 18 tyttöä, ja desibelitaso on korviasär… huumaava. Vasta nyt myös joukkueen monimuotoisuus iskee kunnolla tajuntaan. Jotkut ovat pukeutuneet sellaisiin urheiluvaatteisiin, joita me länsimaalaiset olemme tottuneet pitämään normaaleina. Joillakuilla on yllään oman kulttuurinsa mukaisesti hame ja huivi. Ja kaikkea siltä väliltä.

– Huivien käyttöön peleissä olemme saaneet Suomen ensimmäiset erikoisluvat. Mutta hameisiin ja pitkiin housuihin ei ole lupaa. Osalla ei saisi kulttuurin vuoksi jalat näkyä, Niemelä kertoo.

On jopa hämmentävää huomata yhdessä salissa, miten erilaisia samanikäiset tytöt, joiden juuret ovat ympäri maailman, voivat ulkoisesti olla. Ja silti samanlaisia. Mielessä välähtää ajatus, että mitä kaikkea maailmassa onkaan pitänyt tapahtua, että juuri tämä porukka on juuri nyt tässä korsolaisessa liikuntasalissa kikattamassa, puhumassa tyttöjen juttuja, juoksemassa mailat kädessä pienen valkoisen täynnä reikiä olevan muovisen pallon perässä.

Paljon on pitänyt tapahtua, se on varma.

Täällä syntyy myös oivallus. Urheilun ydin – sitä paljon arvuutellaan ja siitä väitellään. Vastaus on löytynyt: se on tässä ja nyt, silmiemme edessä, tässä salissa, tässä tyttöjoukkueessa ja heidän ohjaajissaan. Joukkueellinen täysin erilaisista taustoista ja kulttuureista lähtöisin olevia nuoria, jotka urheiluharrastus tuo yhteen, joiden välille urheilu luo vahvan siteen, kenties läpi elämän kestävän ystävyyssuhteen. Tämä joukko oppii vanhempien ohjaajiensa neuvojen avulla noudattamaan lajinsa faktisia ja urheilun yleismaailmallisia sääntöjä, he oppivat asettamaan yhteisiä tavoitteita ja toimimaan yhdessä niiden saavuttamiseksi; he saavat valtavasti eväitä elämään. Urheilun, tässä tapauksessa salibandyn avulla.

Urheilu on väline elämän oppimiseen.

Kun minulta jatkossa kysytään, mikä on urheilun syvin olemus, näytän heille tästä Iceheartsin Korson tyttösalibandyjoukkueesta otetun kuvan.

Kaksi tyttöä tosin ilmoittaa, ettei halua näkyä kuvissa, koska eivät ole meikanneet. Tosin näidenkin mieli muuttuu pian. Joku tulee saliin kesken alkulämmittelyn farkuissa ja meikattuna, mutta kohta tämäkin tyttö on täysillä treenissä mukana. Kun Niemelä heittää pallot kentälle, meno ja meteli nousevat vielä uudelle tasolle. Osuma tyhjään maaliin aiheuttaa valtavia tuuletuksia, hyppyjä ja riemunkiljahduksia.

Kun peli alkaa, taso on todella monenkirjava. Vaikuttaa siltä, kuin osa tytöistä olisi pelannut enemmänkin. Yksi tyttö pelaa yhdellä kädellä, ja hyvin pelaakin. Tämä ottaa rightin mailan oikeaan käteensä, pallon suojaukseen lavan ja kroppansa väliin ja juoksee pallon kanssa läpi kentän.

– On me yritetty sanoa jo monta vuotta, että ottaisi mailan kahteen käteen, mutta hyvinhän tuo sujuu noinkin, Niemelä naurahtaa.

Laitakahinassa joku huutaa: ”ei saa käyttää väkivaltaa!”. Kaksi tyttöä kirjaa maalit seinällä olevalle fläppitaululle, joku ottaa kuvia kesken pelin, joku ei voi juuri nyt mennä penkiltä kentälle, kun on sometus kesken, ja yhtäkkiä salissa kajahtaa ”paljon onnea vaan” päivän synttärisankarille.

Silmiinpistävää on, että kaikilla on hymy huulilla. Koko ajan. Ja jokaisesta pienestäkin onnistumisesta riemuitaan kuin maailmanmestaruudesta.

– Parasta täällä on kaikki, jopa riidat. Tai ei me enää riidellä niin kuin pienempinä. Mutta joskus on jotain erimielisyyksiä, Elif Amin kertoo.

Myös se kiinnittää huomion, että tytöt puhuvat Niemelälle jatkuvasti kuin parhaalle ystävälleen.

– Me kerrotaan noille (Nellille ja Stinalle) kaikki, mitä voi kertoa, Elif ja Allma sanovat.

Ovatko he teille enemmän kavereita vai äitipuolia?

– Riippuu vähän tilanteesta, tytöt nauravat.

– Mutta jos Nelliä ei olisi ollut, en olisi päässyt läpi peruskoulusta, Elif sanoo.

Harjoitukset ovat ohi, ja tytöt ovat siirtyneet kikattamaan Niemelän Nissaniin ja sen ulkopuolelle. Kasvattajalla on edessään sama kierros kuin ennen treenejä, mutta päinvastaiseen suuntaan.

– Tuollaisiahan nuo ovat, villivarsoja… Ihan superhauskoja tyyppejä, Niemelä sanoo katsellessaan tyttöjä pukukopin ovelta.

Satunnaiselle vieraalle on jäänyt kuva ehkä villeistä, mutta erittäin kohteliaista, ystävällisistä, hyvin kasvatetuista, oikeudentuntoisista tytöistä.

Arvio selvästi ilahduttaa Niemelää, kasvattajaa.

– Kauheasti olemme yrittäneet panostaa siihen, että olemme ystävällisiä kaikille. Ja siitä meidät tunnetaan. Joitakuita värikkyytemme ja äänekkyytemme saattaa ärsyttää. Mutta tosi vähän enää tulee mitään ongelmia.

– Monen joukkueen vanhemmat tulevat sanomaan, että kiva kun kannustatte toisianne noin hienosti ja laulatte peleissä. Tytöt ovat myös oppineet, että ystävällisyys palautuu. Silloin heillä saattaa loksahtaa jokin ajatus, että hei, näinhän meidän kannattaakin toimia.

Myös arvio oikeudentuntoisuudesta kuulemma osuu kohdalleen.

– Jos tytöt kuulevat epäasiallisia kommentteja tai kokevat muuta epäoikeudenmukaisuutta, heillä voi lähteä ihan lapasesta. Kerran yksi tyttö ajoi vastustajan tosi pahasti selästä. Silloin tytöt vähän säikähtivät. Mutta yleensä tuomaritkin ovat olleet tosi ystävällisiä ja selittäneet asioita. Nyt tytöt ovat jo oppineet siihen, että jos tuomari sanoo jotain, silloin on tehty väärin. Nykyään, jos vastustaja kaatuu, tytöt saattavat pyytää anteeksi ja ojentaa käden kesken pelin, Niemelä kertoo.

Muutamassa tunnissa on helppo nähdä, että tämä joukkue on kaikille jäsenilleen erittäin tärkeä yhteisö. Se on kiinteä, omiensa puolia pitävä yhteisö, jossa kaikki todella viihtyvät. Niemelä on tytöille selvästi tärkeä ihminen, ja on myös helppo ymmärtää, miksi Niemelä on niin kiintynyt joukkueeseen.

Mutta silti. Miten neljän lapsen – 23-vuotiaan adoptiotyttären ja 17-, 15- ja 11-vuotiaiden biologisten lasten – äidillä riittää aika, energia ja viitseliäisyys tällaiseen työhön? Mikä häntä motivoi?

– Tiedän kaikkien tyttöjen taustat, ja haluan olla tukemassa heidän kasvuaan tasapainoisiksi aikuisiksi ja kunnollisiksi veronmaksajiksi. Ja näen – olen nähnyt aiemminkin – että tästä toiminnasta on aivan valtava hyöty, hän sanoo.

– On ihan valtavan hauskaa olla näiden tyttöjen parissa. Heillä on ihan hulvattomia juttuja. Tietysti joskus, aika harvoin, hermot ovat kireällä. Mutta yleensä tyttöjen jutuille saa nauraa leveästi. Nämä ovat sellaisia… vähän kuin, vaikkeivät ole… omia tyttöjä.

Ja sitten. Muutama viikko tapaamisemme jälkeen, sarjan ensimmäisellä kierroksella, tapahtuu jotain käsittämätöntä.

Vai sittenkin väistämätöntä?

Icehearts kohtaa avausottelussaan Porvoon Salibandyseuran. Nelli Niemelä on kotonaan koronakaranteenissa, toisen kerran koko lähes kahdeksan vuoden yhteisen taipaleen aikana poissa joukkueen tapahtumasta.

Aamulla Niemelä saa puhelun.

– Me pelataan tää peli sun kunniaksi niin, että voit olla meistä ylpeä ja sulle tulee parempi mieli, joukkueen tytöt ilmoittavat.

Niemelä on luvannut olla tyttöjen tukena kahdentoista vuoden ajan. Se lupaus pitää.

Niin pitää tyttöjenkin lupaus. Icehearts voittaa PSS:n peräti maalein 7–2. Joukkue lähettää pelin aikana Niemelälle videoita ja viestin jokaisesta maalista. Pelin jälkeen saapuu videopuhelu.

– Me tsempattiin täysillä, kun tää peli oli sulle, tytöt ilakoivat.

– Ehkä liikuttavinta ikinä. Pienistä tirriäisistä on kasvanut empaattisia nuoria. En voisi olla ylpeämpi, Niemelä sanoo.

Minun tytöt.

Teksti: Harri Pirinen
Kuvat: Juhani Järvenpää

– – – – – – –

Urheiluharrastuksesta saa parhaimmillaan iloa, onnistumisia ja hyviä ystäviä. Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa edistetään jokaisen oikeutta nauttia urheilusta turvallisesti sekä tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti.

Et ole yksin -palvelu tarjoaa ilmaista tukea puhelimessa ja chatissa.

Salibandyliitto on mukana Väestöliiton ja suomalaisen urheilun Et ole yksin -yhteishankkeessa, jossa tarjotaan urheiluseuroille konkreettisia työkaluja epäasiallisen käytöksen vähentämiseksi.

Tutkimusten ja selvitysten mukaan kiusaamista, häirintää ja väkivaltaa esiintyy urheilussa kaikissa lajeissa ja kaikilla tasoilla. Urheiluharrastus on kolmanneksi yleisin paikka kiusaamiselle koulun ja netin jälkeen.

Salibandyliitto on laatinut toimintaohjeet epäasiallisen käytöksen ja häirinnän ennaltaehkäisyyn ja käsittelyyn.