Seitsemäntoista vuoden aikana on tullut tässä ammatissa nähtyä jokunen urheilutapahtuma. Valtaosa tapahtumista on sitä tavallista ”peruskauraa”, osa tunnelmaltaan tavallistakin puisevampia ja tylsempiä, mutta onneksi jotkut tapahtumat saavat yhä kylmät väreet kulkemaan selässä ja palan nousemaan kurkkuun – kuten sunnuntaina Jyväskylän Synergia Areenalla pelattu kolmas Salibandyliigan finaali Happee-SPV.
3419 katsojaa loivat Synergialle infernaalisen, lähes uskomattoman tunnelman. Kirjoitin aiemmin tälle palstalle siitä, miten hieno ja poikkeuksellinen yhteisö Happee on, ja miten vahvoja tunnesiteitä ja merkityksiä se luo ympäristöönsä.
https://salibandy.fi/uutiset/liigan-uutiset/liigan-vieraskolumni-mestarit-ja-poika/
Tuskin liioittelen väittäessäni, että tuo yhteisöllisyys ja tunneside näkyi ja kuului Synergia Areenalla. Sen pystyi aistimaan – näkemään ihmisten ilmeistä ja eleistä, kuulemaan huudoista ja voihkaisuista – että Happee oli aidosti tärkeä ja läheinen asia jokaiselle paikalla olleelle kotijoukkueen kannattajalle. Kuten tietysti oli myös SPV paikalle saapuneille vieraskannattajille.
Kontrasti oli huikea esimerkiksi saman kaupungin jääkiekkoliigajoukkueeseen JYPiin verrattuna. Reilun vuoden aikana olen ihmetellyt lukuisissa JYPin runkosarjamatseissa, miksi suurin osa katsojista oikein on hallille raahautunut: paikalle on selvästi tultu vanhasta tottumuksesta ilman sen suurempaa kiihkoa tai välittämistä, ja useana iltana jäähalli on muistuttanut kirkkoa tummanpuhuvaa ulkoasua myöten.
Kuten SPV:n jyväskyläläishyökkääjä Mikko Kohonen eilenkin sanoi, Happee-SPV on unelmafinaali – monella tapaa. Paitsi että ne ovat sarjan kaksi selvästi parasta joukkuetta ja pelaavat vauhdikasta, taidokasta, kovaotteista ja ”yleisöönmenevää” salibandyä, vastakkain ovat kaksi Salibandyliigan parasta kotiyleisöä. Ja ne yleisöt ovat parhaat siksi, että ne todella välittävät joukkueistaan, jotka todella välittävät kannattajistaan.
Happeen ja SPV:n väliset finaalit ovat parasta mahdollista mainosta Suomen salibandylle. Ne ovat niin hienoa urheilua ja niin hienoja tapahtumia kummallakin paikkakunnalla, että olisi ollut suuri sääli, jos mestaruuspokaali olisi ojennettu jommallekummalle joukkueelle jo sunnuntaina. Lajille on hienoa, että kevätkiima jatkuu vielä viikon ja edessä on vielä ainakin yksi paikallisen yhteisön luoma suuri urheilujuhla. Seinäjoki Areenalla SPV:n huikeaa nousua todisti lauantaina lähes 2000 katsojaa, ja ensi lauantaina Etelä-Pohjanmaalla vietetään varmasti kiihkeätunnelmainen 3000 hengen tupailta.
En toivo, enkä ala ennustaa finaaleille tiettyä lopputulosta, mutta pieni urheiluromantikko sisälläni toivoo, että näitä karnevaaleja olisi vielä kaksi, ja että mestarin nimi selviäisi vasta viidennessä, vääjäämättä viimeisessä, finaalissa Jyväskylän jäähallissa ensi sunnuntaina yli 4000 katsojan edessä.
***
Tämän kevään unelmafinaalisarja panee väkisin pohtimaan myös jo tehtyä päätöstä siirtyä ensi keväästä alkaen yhden finaalin malliin. Olen aiemmin Urheilusanomissa kirjoittanut olevani skeptinen yhden finaalitapahtuman onnistumisesta. Itse asiassa olin valmis ampumaan idean tuoreeltaan alas, kunnes keskustelin Suomen kaikkien aikojen salibandyikonin Mika Kohosen kanssa. Neljä kertaa Ruotsin finaalitapahtumasta voittajana poistunut Kohonen kertoi myös olleensa aluksi epäilevä yhden finaalin mielekkyydestä – erityisesti urheilulliselta kannalta. Yksi matsi kun jättää sattumalle valtavasti suuremman osuuden kuin paras viidestä -sarja. ”Mihu” kuitenkin kertoi Ruotsin finaalipäivän olevan niin vaikuttava tapahtuma, ettei osaisi enää muunlaista finaalia kuvitellakaan. Hänen mukaansa finaalipäivä on Ruotsissa urheilufestivaali vailla vertaa.
Tähän Suomessakin pyritään ja toivottavasti joskus päästäänkin. Finaali voisi toimia koko lajiväen hienona kauden päätöstapahtumana, ikään kuin Salibandygaalana, jossa viihdealan kuumimmat nimet johdattaisivat illallisiaan nauttivan ja ystäviä tapaavan juhlaväen rennonletkeään kaudenpäätöstunnelmaan.
Silti: Vaikka yksi finaali toimii Ruotsissa erinomaisesti, en jotenkin jaksa uskoa, että nämä noin 3000 keskisuomalaista ja eteläpohjalaista lähtisivät oman joukkueensa tueksi Helsinkiin asti. Ja kiinnostaako finaalitapahtuma niitä salibandyihmisiä, joiden ”oma” joukkue ei pelaa finaalissa? Toivon sydämestäni uudistuksen onnistumista ja täyttä tupaa (käytännössä kai Hartwall Areenaa) myös tulevien keväiden finaaleihin, mutta samalla olen jo nyt pahoillani siitä, että esimerkiksi Jyväskylä ja Seinäjoki jäävät tulevina vuosina näistä upeista urheilujuhlista paitsi.
Toisaalta eihän kukaan voi taata, että tämä finaalipari kohtaa seuraavina keväinä. Joidenkin muiden joukkueiden kohdatessa finaalienkin yleisömäärä saattaa hyvin jäädä kolminumeroiseksi. Silloin ei paljon tarvitse unelmafinaaleista ja kuumasta kevätkiimasta kirjoitella.
Siksi kannattaa nauttia tästä herkusta nyt, kun sitä vielä on tarjolla. Ainakin kerran.
Harri Pirinen
Kirjoittaja on vanhempainvapaalla oleva Urheilusanomien toimittaja, joka on asunut Jyväskylässä reilun vuoden.
(kuvat: Topi Naskali)
