Kommentti: Ennätysjännittävä MM-suoritus toi voitetun – vai katastrofipronssin

Naisten MM-turnauksen paikan päällä Sveitsin Neuchatelissa seurannut Mika Hilska vetää yhteen vaikutelmiaan Suomen suorituksesta.

Naisten MM-kisat paikan päällä Neuchatelissa seurannut vakituinen avustajamme Mika Hilska näki Suomen kannalta ehkä liiankin jännittävän ja hyvinkin kaikkien aikojen mielenkiintoisimman naisten MM-turnauksensa. Ja joukkueen takkuinen taival tuotti enemmän pohdittavaa ja keskusteltavaa kuin perinteinen hopeasuoritus olisi antanut. 

”Ihana”, tiivistin omat tuntoni Twitteriin, kun Veera Kaupin upea laukaus viuhui jatkoajalla Tshekin maalin kattoon ja varmisti Suomelle pronssimitalin. Se hetki tuntui hyvältä, melkeinpä liikuttavalta, ja pronssi isommalta kuin edelliset pronssit tai edes monet hopeat.

Hieno tarina, kun kisoista kaksi isoa ottelua flunssan takia menettänyt Veera Kauppi palasi, näki ja ratkaisi. Hieno olisi toki ollut sekin, jos kisat juuri ja juuri 16-vuotiaana pelanneen Suvi Hämäläisen 4-3 olisi jäänyt mitalimaaliksi.

Pronssi tuntui minusta isolta tietysti siksi, että se oli tiukassa ja tuli jännittävämpien vaiheiden jälkeen kuin koskaan ennen. Suomen kuuteen peliin mahtui vain kaksi helppoa, kun neljässä saatiin pureskella kynsiä. Sveitsiä vastaan tuli alkusarjassa tappio, puolivälierä Slovakiaa vastaan alkoi olla paketissa vasta Oona Kaupin 7–5-maalin jälkeen, välierässä Ruotsia vastaan toivo yllätyksestä eli viimeiseen sekuntiin saakka ja pronssin kohtalon ratkaiseminen kesti nämä kihelmöivät 62 peliminuuttia ja 13 sekuntia.

Jännittävämmät Suomen MM-pelit kuin ehkä koskaan ja samalla mielenkiintoiset ja ajatuksia herättelevät.

Patinoires du Littoralin yläparvelle näytti, että Suomi ja etenkin sen isoimmat tähdet olivat Sveitsiä vastaan jotenkin tolaltaan eikä pallo tahtonut totella lapaa millään. Sama jatkui puolivälierässä, kunnes Ruotsia vastaan heti ensimmäiset viisi minuuttia näyttivät siltä kuin joukkue olisi yhtäkkiä taas muistanut, kuinka salibandya pelataan. Tshekkiä vastaan taas etenkin toinen erä jumittui painimiseksi, jossa suomalaiset ähisivät alla.

Silloin on tietysti mietittävä, mistä vaikeudet kumpusivat.

Normaalisti viisi kertaa kuudesta vaivatta sujuvien suoritusten epäonnistuminen vihjaa, että henkinen tila ei ole silloin kohdallaan. Epäonnistuiko valmennus joukkueen valmistamisessa vai vaikuttivatko muut tekijät ja mitkä? Ainakin valmennuksen tehtävää varmasti vaikeutti, että joukkue oli pelannut hyvällä tasolla niin lokakuussa Prahan EFT:ssä kuin vielä kisoissa Sveitsi-pelin alunkin, kunnes tärinä kotijoukkueen karattua johtoon yhtäkkiä alkoi.

Slovakia-pelin jälkeen pelaajat kävivätkin keskenään purkamassa tilannetta iltakävelyllä, ja sen jälkeen peli vapautui. Mietimme, miksi joukkueen hyvä fiilis ei ollut siirtynyt itse pelaamiseen, kapteeni Mia Karjalainen kertoi, ja juuri siltä asia oli hyvähenkiseltä vaikuttanutta joukkuetta vierestä seuranneesta näyttänytkin.

Toinen somessakin poreillut kysymys on, oliko joukkueella niin selkeät pelilliset rakenteet, että niiden varassa oli turvallista pelata. Oma asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan, jäikö sieltä vastustajan ohjaavan laiturin takaa tilaa hyödyntämättä, tukivatko sentterit oikea-aikaisesti keskelle tai täytettiinkö kaistat optimaalisesti vastustajan prässätessä, mutta ilmeisesti kentällä jäivät monessa tilanteessa tapahtumatta ne liikkeet, jotka oli ollut tarkoitus toteuttaa. Ei ole rakenteita, kauhisteli joku somessa, ja päästäpä nyt tuonne koppiin piirtämään pelaajille miten pelataan, haikaili toinen, mutta voi myös olla, että rakenteita oli kyhätty ja joku kopissa jonkun viivan piirtänytkin. Vaan aina eivät edes monesti hierotut ja juuri kopissa kerratut asiatkaan toteudu kaukalossa, kun tilanne jännityksineen iskee päälle.

Välikisoista ei ainakaan joukkue ollut puhunut, vaan Suomen joukkueen tavoitteena Neuchatelissa oli päävalmentaja Lasse Kurrosen monesti ääneen linjaamana maailmanmestaruus ja tuloksena pronssi.

Tavoite ei toteutunut, joukkue siis epäonnistui.

Mutta kuinka pahasti?

Ainakin Twitteristä löytyi selkeitä linjauksia. Suomi ei koskaan ”voita” pronssia salibandyssa, jättiläisillä ei ole välikisoja, hopea on minimisuoritus ja kaikki muu totaalinen farssi, ilmoittivat asiantuntijat.

mm2019_2.jpg

Selkeitä kantoja toki, ja sen perinteisen MM-skenaarion mukaisia. Suomalaisen maajoukkueen tulee MM-kisoissa murskata TOP4:n ulkopuoliset maat, kaataa välierässä Sveitsi tai Tshekki ja ratkoa sitten Ruotsin kanssa mestaruus. Niitä lukiessa kävi mielessä, että kommentoijat ovat katsoneet enemmän sijoitushistoriaa kuin tämän vuoden kisajoukkueita ja ehkä unohtaneet, että muutkin maat kuin Ruotsi ja Suomi osaavat jonkin verran pelata. Tai sitten vain provosoivat edistääkseen keskustelua.

Henri Pitkänen oli enemmän ajan hermolla kolumnoidessaan kisajoukkueen julkistuksen jälkeen, että tämän sukupolven parhaat kisat ovat tulossa vasta tulevaisuudessa. (Itse väitän tässä arvelleeni ennen turnausta, että Suomen sijoitus voi todennäköisimmin olla mitä tahansa toisesta neljänteen, kuten myös tulokset sitten vahvistivatkin. Mutta minkään pyhätön oveen en uskaltanut teesiäni naulata, joten ymmärrän, jos joku ei usko.)

Joukkueen kompurointi lisäsi kisojen mielenkiintoisuutta myös sosiaalisessa mediassa, jossa kommentointi oli näppituntumallani ennätysmäisen vilkasta. Itseäni oudoksutti jostain lähtenyt käsitys, jonka mukaan joku jossain olisi kovin loukkaantunut joukkueen otteisiin kohdistetusta kritiikistä. Itse kun en sellaista löytänyt somesta enkä kuullut joukkueeltakaan, jossa esimerkiksi päävalmentaja Kurronen toistuvasti totesi, että totta kai huonot esitykset nostattavat arvostelua ja niin kuuluu ollakin.

Harmillisena skenaariona kävi itselläni mielessä, että loukkaantumispuheet perusteetta vahvistaisivat jonkinlaista ”no niin, eiväthän ne akat taaskaan kestäneet kritiikkiä” -narratiivia.

Kuten tiedetään, päävalmentaja Kurronen jatkaa työtään kohti seuraavia kisoja, ja hän tiivistikin Instagramissa näin:

Oli varmasti valmennusurani opettavaisin viikko. Valtava kiitos pelaajille, että muistutitte minua kohdata ihmisen ihmisenä. Kun otetaan naamarit pois ja ollaan rehellisiä, niin silloin on hieno mahdollisuus oppia ja saavuttaa pokaalejakin hienompia asioita.

Ehkä päävalmentaja avaakin tätä lisää blogikirjoituksessaan, jollaista hän ehti hiukan lupailla.

Päävalmentajan muun tiimin mahdollisista sopimuksista ei ainakaan itselläni ole vielä tietoa, mutta eiköhän maajoukkueen valmennukseen aina haeta kokonaisuutta johtavan päävalmentajan tueksi ainakin taktiikan ja fyysisen harjoittelun erityisosaajia. Ainakin osa nyt kokemattomista MM-pelaajista lienee kahden vuoden päästä Uppsalassa mukana kaksi vuotta vanhempina ja kaikki toivottavasti ilman loukkaantumisia harjoitelleina. Valmennuksen tehtävä on sitten tarjota heille selkänojaksi selkeät pelilliset rakenteet ja ilmapiiri, jossa jokainen uskaltaa heittäytyä olemaan oma taitava itsensä.

Nyt edessä on kaksi vuotta paitsi maajoukkueen MM-projektia myös sitä arkitekemistä jokaisen kisoihin mielivän elämässä ja heidän seuroissaan. Ja itse asiassa sitä arkitekemistä pohjustaa myös meidän jokaisen naisten maajoukkueen menestystä toivovan toiminta. Kuinka paljon käymme peleissä ja kerromme niistä ihmisille, kuinka paljon muistamme kannustaa autotalleissa ja takapihoilla taitojaan hiovia tulevia oonaveerakauppeja ja mykippilöitä ja osoittaa heille arvostuksemme.

Peiliinkin katsellen

Mika Hilska

mm2019_3.jpg

kuvat: Ville Vuorinen

Jaa artikkeli